sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Juhlapaikkana Muru

Vanhemmillani oli torstaina 38. hääpäivä. Sen kunniaksi olin tehnyt varauksen Muruun - kolmelle.

Itse olin käynyt Murussa kertaalleen aiemmin, äitille ja isälle tämä oli ensimmäinen vierailu. Pidän todella paljon ravintolan miljööstä: rustiikki puu saa aikaan rennon maaseutua muistuttavan tunnelman. Etsiessäni keväällä itselleni niin sanottua "Helsingin Kaskista" (jonka sittemmin löysin Juuresta) poikkesin myös Fredrikinkadulle. Sinällään mulla ei ole huippuun viilatusta ranskalaisesta keittiöstä mitään pahaa sanottavaa - kaksi Muru-illallista ja yksi Pastis-piipahdus eivät vain ole onnistuneet säväyttämään mua. Ruoka on perushyvää ja viinit sopivat niihin ihan ok, mutta mitään ei missään vaiheessa räjähdä suussa. Jonkinasteista wow-efektiä kuitenkin odottaisi melkein 100 € per pää kustantavalta ruokailulta.
Päivän sankarit eli äiti ja isä vaikuttivat mun mielipiteestäni huolimatta nauttivan ja se on tärkeintä. Matkalla pelipaikalle, he olivat jopa törmänneet työvuoronsa päättäneeseen Henri Aléniin ja yhteisen harrastuksen (Porschet) innoittamana jääneet juttusille. Itse ravintolan omistajan hyvän hääpäivän toivotukset taisivat nekin maistua lautasella. 

Söimme päivän menun, jossa samettinen suklaamousse Muscatin siivittämänä pääsi aika lähelle makujen ilotulitusta. Täytyy sanoa, että olin tästä iloisesti yllättynyt, koska believe me, haluaisin kovasti rakastaa Murua ja kokea siellä mykistäviä hetkiä ruoan parissa. 
Vasikanpaisti tartar carni cruda ja kuivattua oliivi
Grillattua siikaa, kesävihanneksia ja kruunutilli-kastiketta
Juustoja ja kirsikka-chutneytä sekä Murun näkkileipää
Kotimaisia mansikoita, jogurttiserbettiä ja paahdettua valkosulkaamoussea
Henri Alénin vastikää kirjoittamaa Vuoden keittokirjaa näkyi olevan tiskillä myynnissä. Emme ehtineet kuin nopeasti selata opuksen. Sisältö vaikutti modernilta kotiruoalta: wokkeja, pizzaa, pastaa.. Sitä mitä pienten lasten perheissä nykyisin syödään. Ulkoasu oli vaan musta harmillisen synkkä eivätkä kuvat kovin edustavia. Itse pidän kevyen kauniista kattaamisesta, vaikka tiedostan, ettei oma soppa välttämättä näytä kuvan ruualta ollenkaan. Ruoka ei kaipaa realismia.
P.S. Illallisen jälkeen suuntasimme Senaatintorin kupeeseen Salakapakkaa etsimään. Olin kuullut villiä huhua paikasta ja halusin kokea aikamatkan 30-luvulle juuri vanhempieni kanssa. Katariinankatu päästä päähän seikkailtuamme, löysimme lopulta mitä etsimme! Älkää Googletelko paikkaa ennalta - löytämisen ilo saa ihan vatsan vääntelemään. Harmittaa ihan miten bloggarit ja toimittajat ovat spoilanneet tämän mahtavan konseptin ideaa valokuvilla ja tarkoilla ohjeilla sisäänpääsystä. Siksi mä tyydyn vain lyhyeen post scriptumiin. ;]

0 kommenttia:

Lähetä kommentti