Kivi kädessä

Olo on tällä hetkellä sekoitus onnea, intoa ja ihmetystä. Hieman myös epäuskoa. 

Mennyt viikonloppu oli ikimuistoinen. Täysin yllättäen sain sormuksen vasempaan nimettömääni. Meidän tarinamme sai jatkoa samassa paikassa, jossa 2,5 vuotta sitten tapasimme. Lauantaina Levitunturin juurella J polvistui ja pyysi mua vaimokseen. Itkunsekainen vastaus oli empimätön kyllä. 

Olin ehtinyt jo aika pitkään haaveilla kosinnasta ja tehnyt myös J:lle selväksi toiveeni kihlautumisen suhteen. Siitä huolimatta viime viikonlopun sisäistäminen on vaikeaa. Olo on ihan tavallinen - tuntuu samalta kuin perjantaina. Silti tiedän, että jotain suurta on tapahtunut. Siitä on todisteena kivi kädessä. 

Mä oon sen verran vanhanaikainen, että yhä 2010-luvulla pidän kihlausta lupauksena avioliitosta. Mulle kihlaus on jopa itse avioitumista merkittävämpi asia. Musta kihlautuminen tarkoittaa ennen kaikkea kahden ihmisen lupausta toisilleen. Sormukset asetetaan merkiksi sekä itselle, että muille: me olemme toistemme omat. Sen lisäksi, että luvataan mennä naimisiin ja päätetään päivä, mä ainakin haluan vannoa myös niitä asioita, jotka toistetaan sitten alttarilla: kunnioitusta, kärsivällisyyttä, lempeyttä, katkeroitumattomuutta. Sitä, että sietää toisen epätäydellisyydet, osaa ohittaa turhat ärhentelyt ja olla oikealla hetkellä hiljaa. Haluan sopia, että katsomme tulevaisuuteen käsi kädessä, kohti samaa päämäärää ja oman edun sijaan tavoittelemme yhteistä onnea.

Sanoessani kyllä, lupasin rakastaa elämän kaikissa pyörteissä. Kuiskasin sen lauantaina yksin J:lle, parin vuoden päästä lausun sen kirkossa seurakunnan läsnäollessa.