Finnjävel-arvostelu: suuret puheet, pienet annokset

Kävin muutama viikko sitten testaamassa entisen Sundsmanin tiloihin vastikää avatun Finnjävelin. Omistajat ja alan konkarit, Henri Alen ja Tommi Tuominen, onnistuivat nostattamaan uuden lempilapsensa ympärille mittavan hypen jo ennen yhdenkään annoksen tarjoilemista, mutta ovensa huhtikuun 7. päivänä avanneen ravintolan varauskalenterissa mediahuomio ei ainakaan vielä näkynyt: sain ystävälleni ja minulle pöydän keskiviikkoillaksi vajaan viikon varoajalla. Ravintola täyttyi kyllä illan edetessä, mutta useampikin seurue olisi kattauksiin mahtunut. Me saimme kuitenkin ravintolan parhaan paikan: suloisen kahden hengen nurkan lasiovien takaa, Etelärannan kiire ikkunamme takana ja oma rauha ison salin hälinältä.

Tilan ja astioiden suunnittelusta oli jo ennalta kohistu paljon ja täytyy myöntää, että ravintolan miljöössä on onnistuttu. Ruokailuvälineistä en kuitenkaan sanoisi samaa. Pituudeltaan kaksinkertaiset haarukat, veitset ja lusikat olivat todella hankalia itse syömisen kannalta. Kauniin korkea katelasi pääsi käyttöön puolessa matkaa menua, mutta käytännöllisyys ei ollut senkään parhaimpia puolia: kuin olisi juonut Gevrey-Chambertinia kynttilänjalasta - ihan vinokin koko ravintolan logolla varustettu komeus oli.

Tervehdys #1

Tervehdys #2

Tervehdys #3

Valitsimme arki-illan paineesta lyhyemmän eli 7 ruokalajin menun pidemmän 12 sijaan. Ennen ensimmäistäkään ruokalajia, keittiö tervehti meitä peräti kolmesti. Kupillinen viiliä maistui lapsuuden välipalahetkiltä, mutta olisi raikkautensa vuoksi sopunut amuse bouche -sarjan viimeiseksi. Muikut, sinappivivahteinen kylmäsavulohi ja hevosella täytetyt nauriit eivät säväyttäneet, mutta uuninlämmin rieskanappi vei kielen mennessään! Runsaasta lukumäärästään huolimatta tervehdykset eivät maullaan lupailleet suuria tulevalta menulta, mutta ennakkohype oli onnistunut nostamaan odotuksemme korkealle.

Rantakalaa hauesta

Tuuvinkia ja savukalaa

Bovikin tytinä

Karjalanpiirakka

Rössy

Finnjävelin meijeri

Pappilan hätävara

Kuten niin usein, hype on hyvä renki, mutta huono isäntä ja mitäänsanomattomat amuse bouchet puhuivat puolestaan: illan saldoksi jäi 2/7 rehellisesti pahaa annosta; pari muuta, joissa innovatiivisuus oli mennyt maun edelle; ja vain yksi oikeasti herkullinen kokonaisuus - se oli mediassakin puhuttanut, poikien näkemys karjalanpiirakasta. 

Rannasta lautaselle napattu hauki oli mauton, kuin paperi ja (friteeratut?) suomut pistelivät suussa. Tarjoilijan mukaan pohjanmaalainen (osoittautui hämäläiseksi) imelletty perunalaatikko eli tuuvinki oli kaukana perinteisen maalaispitopöydän herkusta, mutta vastasavustettu kala pelasti annoksen: se loi lautaselle kesäisen mökkifiiliksen. Lampaan aladobissa (pohojalaasittain "syltty") oltiin onnistuttu, mutta kokonaisuuden pilasi kummallinen "potato tapioca" eli perunahelmet. Karjalanpiirakka oli kuitenkin täydellinen: se oli kaunis katsella ja erikoisesta ulkomuodostaan huolimatta tuttu maku oli länsä ensihaarukallisesta lähtien.

Rössyssä oli omasta mielestäni maku kohdillaan, mutta seuralaistani annos kuvotti. Myönnetään, että muusin sijaan perunan olisi voinut tarjoilla kiinteämmässä muodossa, sillä pehmeä verivanukas, paksu kastike ja perunamuusi mössööntyivät ikävästi ruokailun edetessä eikä annosta ollut lopuksi enää miellyttävä syödä. Välijuustolle annoimme molemmat peukun, vaikka hilloa olisi kyllä annokseen voinut annostella reilummalla kädellä. Pappilan hätävarassa oli ulkoisesti kaikki paikallaan ja elementit sopivat toisilleen, mutta pullia eivät pojat selvästi osaa leipoa. Pääraaka-aine olisi tarvinnut lisää kaikkea: makua, kuohkeutta, mehevyyttä ja kokoa. Lasiin kaadettu Brachetto D'Acqui antoi kuitenkin anteeksi paljon. Edes kauniin puupenaalin petit foursit eivät enää onnistuneet parantamaan mieliämme, sillä kuivahkoiksi olivat nekin jääneet. Kahvi oli hyvää, mutta suomalaisen hampaalle sitä oli liian vähän tarjolla.

Petit fours

Jos ihan totta puhutaan, en haluaisi kirjoittaa Finnjävelistä näin pahasti. Suomalainen fine dining on asia, jonka toivon kehittyvän ja suhtaudun siihen suurella intohimolla. Kenties juuri siksi pettymys illan päätteksi oli niin valtava. Lisäksi olen sitä mieltä, että uho ja ylimielisyys, jolla Henri Alen ja Tommi Tuominen ovat projektiaan luotsanneet, ei kerta kaikkiaan sovi Suomen ravintolaskeneen. Kyllä täälä ylpeä saa olla siitä mitä tekee, mutta nöyryys pitää muistaa niitä kohtaan, jotka maksavat loppulaskun. Kahisevan kanssa kulkeville ulkomaisille turisteille paikka on varmasti elämyksellinen, mutta annoksia edeltäneet, väärillä faktoilla ja dramatiikalla, väritetyt tarinoinnit Suomen perinneruuista eivät purreet Kehä III ulkopuolen kasvattiin.