Elämäni sybariittina

Aloitin maaliskuussa toiminnallisen treenamisen NB Trainersin VS Campilla. Kyseessä on 8 viikon treenijakso 8 mimmille ja tavoitteena kesäkunto. Pakettiin kuuluu maanantain ohjatun treenin lisäksi ohjelma, vapaaehtoiset juoksutreenit, kehonkoostumusmittaukset ja suuntaa antava ruokavalio.

Ennen treenijakson alkua kerroin Campista ystävälleni, joka oitis tiedusteli, mitä aion tehdä ruokavalion suhteen. Kuulemma en voi odottaa tuloksia, ellen tee jotain myös syömiselleni. En kiellä, etteikö viikonloppuni olisi usein pyhitetty hyvälle ruualle ja suuret annoskoot vaivaisi pientä perhettämme, mutta itse ruuan laadussa en koe pystyväni enää paljoa nipistämään. Arkena lautasmallimme on kanaa tai kalaa ja kasviksia - hallitsevana värinä vihreä. Riisit ja pastat ovat poikkeuksetta täysjyvää tai muuten ruskeaa. Makeannälkään otetaan pala tai pari raakasuklaata ja iso kuppi teetä. En kertakaikkiaan ole valmis nipistämään vielä viikonlopunkin aterioista, sillä ruoka on minulle aivan valtava nautinto - paljon suurempi, kuin rääkkitreenin jälkeinen olotila, sillä niin kutsuttua liikunnan riemua en ole vielä eläissäni tavannut. Vaikka tiedostan, ettei urheilu saa minua euforiaan, olen joutunut tekemään töitä ymmärtääkseni, etteivät kaikki ihmiset koe ruokaa, kuten minä. Jos minä en saa kiksejä jalkapäivää seuraavista hapoista ja säryistä niin joku toinen ei välttämättä ymmärrä kevään ensimmäisten höyrytettyjen parsojen ja täydellisen kuohkean hollandaisekastikkeen päälle.

Olen silloin tällöin katsonut Elastinen feat. -ohjelmaa ja ihaillut tähden silmissä tuikkivaa intohimoa musiikkia ja sen tekemistä kohtaan. Viime viikolla havahduin ajatukseen, että juuri sellaista intohimoa minä tunnen ruokaa kohtaan - välillä ihan sanattomaksi vievää ja pakahduttavaa intoa raaka-aineiden käyttämisestä ja makujen yhdistelmistä. Viikonlopun illallismenun ideointi, valmistus ja syöminen saavat minussa aikaan niin voimakkaan tunteiden kirjon, ilon ja hyvän fiiliksen, etten edes halua luopua parin päivän ateriavapaudestani. Pahimmat riidatkin meillä käydään aina keittiössä. On kolmannen maailmansodan paikka, jos toinen on ominpäin innostunut ja maustanut wokin syöntikelvottomaksi tai allekirjoittanut on kerrankin yrittänyt päästä helpolla ja mennyt ostamaan valmista kanan fileesuikaletta kokonaisten fileiden pilkkomisen sijaan. Kiistat siitä, kuuluko lihaliemikuutio kattilaan Jasmin-riisin kanssa, vai ei tai paljonko on "kourallinen" basilikaa, saattavat pahimmillaan päättyä kyyneliin. Epäonnistuminen hellan ääressä kirvoittaa perheessämme harmin pintaan tehokkaammin, kuin mikään muu. Emme kumpikaan siedä pilalle mennyttä ruokaa- mitä tuhlausta!

Mitä taas tulee nykymaailman kauneusihanteisiin ja alati vaihtuviin trendeihin: ensin piti olla laiha, sitten lihaksikas - nyt molempia, enkä ole ollenkaan vakuuttunut, että rasvaton keho, jota pidetään vain kanvaasina treenatuille lihaksille, on terve. Milloin sixpackistä tuli hyvinvoinnin mittari ja rasvaprosentista Jumala, joka tuomitsee ihmisen normaaliksi, ihanteelliseksi tai läskiksi? Varsinkin naisten pitäisi muistaa, että vartalomme on luonnostaan rasvaisempi, kuin miesten, sillä hormonitoimintamme tarvitsee rasvasoluja pystyäkseen tuottamaan estrogeeniä ja ylläpitämään esim. lisääntymiseen vaadittavia toimintoja. Tietysti kaikki toivovat voivansa hyvin ja pysyvänsä terveinä. Terve elämä ei kuitenkaan ole pelkkää pintaa - mielelläkin on sanottavansa asiaan ja siksi kaikkien tulisi pyrkiä elämään tervettä elämää omilla ehdoillaan. Huomaan itse, että esim. VS Camp on antanut minulle monipuolisuutta ja kaivattua rutiinia liikkumiseeni sekä patistanut minua jälleen lenkkipoluille. Juuri sitä, mitä treenijaksolta kaipasinkin. En ole kuitenkaan antanut se ahdistaa minua syömään pelkkää rahkaa, vaan laatinut itseni kanssa minulle sopivat säännöt Campin ruokasuosituksiin pohjaten, sillä tedostan, etten voi koskaan saada sixpackia - rakastan ruokaa aivan liikaa.