Juurella Etelä-Pohjanmaalla

Mihin nämä päivät oikein katoavat? Saavuin eilen Kjoelle graduilemaan ja tajusin, että viime reissusta Pohjanmaalle ja visiitistä Seinäjoen Juurella-ravintolaan on pian kulunut kuukausi! Eikä postausta aiheesta ollut vieläkään julkaistu.. Mutta nyt on! Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan.

Ravintola Juurella avasi ovensa Seinäjoen Keskustorin kupeeseen vuonna 2012 ja on yhä ainoa laatuan 80 km säteellä tarjoamassa rentoa fine diningia Pohjanmaan lakeuksilla. Kävin äitini kanssa avajaiskeväänä kertaalleen ihastumassa sekä ruokaan, että henkilökunnan mutkattomaan ja rentoon palveluun, mutta sen koommin en ole paikalle enää ehtinyt. Täältä Kjoelta kun kuitenkin ajaa Seinäjoelle 60 km aka 45 min. Illalliselle on niin sanotusti siis lähtemällä lähdettävä ja jonkun on alistuttava kuskin roolin. Tällä kertaa se oli minun kohtaloni - nuorin, kun olin. Lehtikuohu kuitenkin kantoi ihan kivasti puoleen väliin ateriaa ja sen jälkeen kanssaruokailijani auliisti tarjosivat minulle tuoksuja omista laseistaan. Enkä minä mitään jälkiruokaviiniä jäänyt edes kaipaamaan, kun karhunvatukan ja kuusenkerkän seuraksi sain ravintolan omaa nimikkokahvia.

Neljässä vuodessa Juurella tuntuu vakiinnuttaneen paikkansa Seinäjoella ja sen ympäristössä ja mitä olen somessa ravintolaa seurannut, pyrkii se sinnikkäästi viemään Etelä-Pohjanmaalaista ruokaskeneä eteenpäin: on reseptitiistaita, torstaitastingia, leipäperjantaita ja tietysti upea Matka Maakuntaan -kiertue, jonka debyyttiä olimme Niemen naisten kesken maistelemassa huhtikuussa. Postaus siitä löytyy täältä. Esimakua tulevasta oli siis saatu, kun lokakuun puolessa välissä marsimme sisälle Keskustori ykköseen. Tunnelma siellä oli yhtä lämmin, kuin olisi jonkun olohuoneeseen astunut - good diningia parhaimmillaan! 

Vallattuamme meille varatun pöydän, ilta jatkui yhtä mukavasti, kuin se oli alkanutkin - palvelu oli ihanan tuttavallista, seurueellamme riitti juttua ja vaihtuvilla lautasilla oli kaikki kohdillaan. Yllätyksellisyys olisin annoksiin kuitenkin kaivannut lisää. Vaikka tarjoilut olivat hyviä, mauissa pelattiin varman päälle verrattuna siihen, mitä ravintolan kiertuematkalla maakunnassa olimme kokeneet tai millainen muistikuva meille oli vuosien takaisesta visiitistämme jäänyt. Raaka-ainesesonkina loppusyksy ei tietenkään ole paras mahdollinen, mutta ei se silti saisi olla syy tehdä tavallista ruokaa. Tietysti Seinäjoki ei (ainakaan vielä) ole mikään kulinaaristen innovaatioiden kehto ja vie aikansa, että Amarillon kantikset ym. vihreän kortin "omistajat" löytävät Juurella-ravintolan tyyliset paikat ja oppivat arvostamaan ja nauttimaan niiden ideologian mukaisesta ruuasta ja juomasta. Sillä aikaa allekirjoittanut yrittää palata Etelä-Pohjanmaan Juurelle useammin, kuin kerran neljässä vuodessa. 

Keittiön tervehdys

Epakset - Etelä-Pohjanmaalaiset tapakset

Maa-artisokkaa

Hirveä

Suklaata 

Karhunvatukkaa ja kuusenkerkkää

Porkkanakakkua

Pure Turussa puhtaus on puoliruokaa

Siis mitä tapahtui ankealle pimeydelle ja loskalle?! Ei sillä, että valittaisin Helsingin muuttumisesta talven ihmenmaaksi, mutta samalla tuntuu, että kesästä on ikuisuus, eikä aika millään riitä täyttämään kaikkia deadlineja ennen joulua. Allekirjoittaneelle kesän taittuminen syksyyn nimittäin tarkoitti jälleen säännöllistä piipahtelua Turkuun ja graduksikin kutsutun projektin aloittamista. Siihen liittyen minulla ei juuri ole kommentoitavaa..

Muutamankin Turussa tapetun tunnin aikana keksin taas yhden asian, mistä olen Suomen ruokaskenessä ylpeä: sen raakuudesta. Ja puhun nyt kirjaimellisesti. Täällä etelässä varsinki meillä on jo lukuisia raakakahviloita, jotka laadukkaiden tuotteiden lisäksi järjestevät puhtaaseen ravintoon ja terveyteen liittyviä oheisaktiviteetteja kuten kokkauskursseja, joogaa, luentoja.. Kun Lauttasaaressa toinen olohuoneeni on Makers, josta kirjoitin lyhyesti täällä, Turussa linnoittaudun Puren riippumattotuoliin. Nämä kuvat nappasin valoisan alkusyksyn aikoihin smoothien ääreltä, mutta tämän hetkisen pyryn pakoiluun käy vaikka Pakuri Chai Latte.

Bronda - lounasta tavallista paremmin

Suhteeni Tomi Björckin kanssa on Facebookia lainatakseni vaikeasti selitettävä. Vaikka jaksan aina epäillä ja piikitellä häntä, hauduttelen ainakin neljä kertaa vuodessa karamellipossua ja huomaan palaavani yhä uudelleen myös hänen ravintoloihinsa. En kuitenkaan illallisaikaan - sen olen mielestäni tehnyt selväksi sekä täällä, että täällä. Ja pysyn kannassani: Björck on huomionhakuisempi, kuin mitä suon suomalaiselle keittiömestarille ja kupla hänen ravintoloidensa ympärillä ei mielestäni ansaitse kultareunustaan: vaikka vajaan 30 euron lounas vielä menettelee, illan hämärtyessä ravintoloiden nimikkomenujen 66 euron hinnalla saa Helsingissä parempaakin ruokaa. Tai ainakin oivaltavampaa. 

Klo 12 tilanne on kuitenkin toinen. Lounasaikaan keskusta kärsii ravintolakadosta. Tarjolla tuntuu olevan vain salaattia tai mauttomia kotiruokabuffeteja. Valinnanvaraa tasokkaammille paikoille ei paljoa jää. Silloin Björck laivueineen seilaa apuun - onneksi. Viimeistä sanaa en olisi uskonut sanovani. Mutta niin se vain on: kun kello 11 ja 14 välillä Farang ja Gaijin tarjoavat tyylilleen uskollisesti Aasiaan vivahtavaa fine diningia, pysyttelee Bronda annoksiensa kanssa Euroopassa. Eurooppaa henkii myös ravintolan miljöö, joka on saanut suitsutusta The Gurdianin sivuilla saakka. Tuulahdus etelän lomasta muistuttavia Välimeren makuja yhdistettynä ranskalaisbistron omaiseen rentoon tunnelmaan takaa huoahduksen työ- tai opiskelupäivän lomaan. Täällä lasillinen viiniäkin on sallittu - it's over 12 o'clock somewhere!

Brondan baaripuoli on kaupungin harvoja hyviä aperitiivipaikkoja.

Suomi - mikä tässä mättää?

Sattuneesta syystä olen viime aikoina istunut vähemmän ratin takana, mutta sitäkin enemmän Überin etupenkillä - nimenomaan edessä, koska takana istuminen (kuten taksissa) on liian epäilyttävää. Varsinkin, jos kuski sattuu olemaan tummaihoinen. Paitsi, että tällaisissa tapauksissa epäilyttävää on myös etupenkillä istuva valkoihoinen. Värien kirjossa on jotain epämääräistä: musta ja valkoinen eivät voi olla harmonisesti vierivieressä. He eivät voi olla vain kavereita. Asetelma herättää poliisien mielenkiinnon ja he puuttuvat asiaan. Ja tämä siksi, että Suomessa Über on laiton. Toistan: laiton. Ja kyllähän minä sen olen tiennyt, mutta vasta jutellessani kuskien kanssa, ymmärsin, mitä se käytännössä tarkoittaa: rikossyytettä, sakkoja ja Überillä hankittujen tulojen menetystä valtiolle. Jälkimmäisin vetää minut melkein sanattomaksi.
Mutta vain melkein. Sen sijaan sormissa alkoi syyhyämään kannanotto. Vaikka niitä tosin jo löytyy aiheen puolesta ja vastaan, halusin huuta omankin ääneni kuuluviin.

Kysymys: Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Pidämme tieten tahtoen kiinni vuosikymmeniä vanhoista monopoleista ja uskomme, että kaikki se on vain omaksi parhaaksemme. Kansanterveyden kannalta punaviinipulloa ei voi ostaa samalta hyllyltä juuston kanssa. Kansan(mielen)terveyden (ja netto-varallisuuden) vuoksi rahapelitoiminta on hyvä pitää valtion käsissä. Puhumattakaan raide-liikenteestä. Tai tästä taksitoiminnasta. Kaikki uusi nähdään mahdollisuuden sijaan uhkana, ja on parempi harrata vastaan keinolla millä hyvänsä, kuin hypätä kehityksen vetämille kärryille. Sieltähän saattaa vaikka jossain vaiheessa pudota. Ennemmin ajamme tien sivuun ja pysähdymme. Pahinta kuitenkin on, että suurinta osaa Suomessa tämä toimintamalli ei tunnu edes haittaavan.

Tänä(kään) vuonna en itse päässyt Nordic Business Forumiin, mutta sain J:ltä hänen subjektiivisen tiivistelmänsä tapahtuman merkittävimmästä annista. Kuulemma Peter Diamandis oli todennut, ettei perustaisi firmaa maahan, joka tuomitsee Überin laittomaksi. Olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä ja lausetta seuranneista aplodeista päätellen moni muukin. Ehkä tässä kaikessa taantumushakuisuudessa on sittenkin kyse vain mentaalisista kansantaudeistamme: motivoitumisongelmasta ja itseluottamuksen puutteesta? Olemme aikojen saatossa oppineet taidokkaasti kompensoimaan niitä mm. kunnian-himottomuudella, laiskuudella, selityksillä ja rajoituksilla. Meidän on helpompi sanoa, ettemme viitsi, kuin myöntää, että emme uskalla - emme uskalla astua mukavuusalueemme ulkopuolelle ja saada jotain aikaan.

Olin pari vuotta sitten kuuntelemassa pirskahtelevaa Linda Liukasta yrittäjyyden laitoksemme järjestämällä epävirallista yrittäjyyttä käsittelevällä kurssilla. Pieni, leveästi hymyilevä nainen, ei tahtonut millään malttaa istua punaisessa nojatuolissa luentosalin edessä. Hän ei vain osannut pysähtyä paikalleen. Lumouduin. Sellaista energialatausta ei Suomessa usein näe. Liukas täytti koko tilan. Tunsin hänen intonsa tarttuvan ihan jokaiseen huoneessaolijaan. Valtava inspiraatioaalto iski myös minuun. Tunsin olevani valmis kohtaamaan mitä tahansa - pelotta. Liukas vakuutti minut siitä, että mikä tahansa taito on opittavissa, jos vain jaksan harjoitella. Kaikki on mahdollista. Niin! Kuulitteko? Kaikki on mahdollista.

Suomalaiset: on alettava unelmoimaan isommin. Etenkin meidän nuorten. Valitettavasti nykyinen yliopistokoulutuksemme ei kuitenkaan tue sitä. Suomalainen Kauppis tappaa luovuuden - sanon sen kokemuksen syvällä rintaäänellä. Muista aloista en tiedä, mutta jaksan epäillä tilanteen olevan paljoakaan parempi. Opiskeluun on tietty kaava ja (vain) sitä noudattamalla on mahdollista valmistua. Erakko on korkeakoulumaailman menestyjä. Kurssit on suoritettava ja tentit läpäistävä - yksin. Tehtäviin odotetaan vastauksia - niitä, jotka luennoilla kerrottiin. Vuorovaikutus on yleensä minimoitu yhteen kirjalliseen ryhmätyöhön per kurssi. Joskus sen pääsee myös esittämään luentosalin edessä. Olen nelivuotisen yliopistourani aikana tehnyt yhden ryhmätentin. Voin kertoa, että se oli virkistävä kokemus.

Mutta meillä opiskelijoilla, jos keillä, on käsissämme muutoksen avaimet. Nuorilla ylipäätään on!
Maailma on vielä niin kesken, että kaikille löytyy tehtävää. Lopetetaan pelkääminen, hypätään takaisin kehityksen kelkan kyytiin, muutetaan vahvuutemme ammateiksemme ja ajatellaan suuremmin!

Yle: Yhdeksän syytä, miksi Suomi jäi muista jälkeen

Food & Fun Turku 2016

Voi Turku, minkä teit. Tai oikeastaan teet. Uudelleen ja uudelleen. Pelkään, että Helsingin titteli maamme pääkaupunkina on vaarassa - ainakin, kun puhutaan ruokapääkaupungista. Turku nimittäin hemmottelee suomalaisia nyt oikein kunnolla ja tarjoaa jatkuvasti jotain uutta ja herkullista. Kaupungin ruokaskenessä tuntuu tapahtuvan koko ajan ja mielenkiintoisia projekteja pulpahtelee pintaan tuon tuosta.

Turun on tukikohdakseen ottanut Islannista maailmalle ponnistanut Food & Fun -ruokafestivaalikin, joka järjestetään Aurajoen kupeessa nyt kolmatta kertaa. Tapahtuma kokoaa kaupungin ravintoloihin maailman huiput niin keittiön, kuin baarinkin puolelta ja yhteisvoimin paikallisten kanssa he loihtivat Turussa viikon ajan hyvää ruokaa ja juomaa ja tietysti pitävät hauskaa. Yhteisvoimin paikallisen kanssa menin minäkin tästä kaikesta nauttimaan. Varauksen olin tehnyt jo perinteeksi muodostuneeseen ravintola Smöriin, jonka kellaritunnelma sulkee lämpöönsä niin tiukasti, että tuntuu, kuin joka päivä olisi perjantai. Tapahtuman hengen mukaisesti, keittiössä ei kuitenkaan häärinyt tuttuja, vaan meitä kestitsi ruotsalainen August Lill.

Neljän ruokalajin menu oli sekä syöminkien, että juominkien puolesta eheä jatkumo. Kohokohdaksi haluan kuitenkin nostaa ensimmäisen alkuruoan, jossa pääosaa esitti maa-artisokka. Paahdettu kokonaisuus sai juuri sopivasti raikkautta punasipulista ja vuoden 2014 Biodynamite Riesling-Gewürztraminer suorastaan räjäytti potin. Vink, vink: se toimi hykerryttävän hyvin myös Smörin oman saaristolaisleivän kanssa, kun vahingossa sattuivat samaan aikaan suuhun. Tämä havaittuamme ei pari siivua tahtonut riittää. 

Keittiön tervehdys

Kotimaista maa-artisokkaa, kuusenkerkkää ja paahdettua voita

Paistettua merirapua, kyssäkaalia ja maissia

Kotimaista luomukaritsaa, juuriselleriä ja suolattuja viherherukoita

Kardemummasorbettia ja mustikka-verikreemiä

Food & Fun pöhisee Turussa vielä tämän viikonlopun ja kuulemma hajapaikkoja kattauksiin saattaa löytyä. Ravintolat itse kuitenkin tietävät parhaiten eli ei muuta, kuin kännykkä käteen ja tunnustelemaan.