Kunnes kuolema meidät erottaa

Mä oon pohjimmiltani aika vanhanaikainen ihminen, ja kun aiheena on avioliitto, musta kuoriutuu suorastaan konservatisti. Oon aidosti pahoillani, että avioliitto instituutiona on menettänyt niin radikaalisti merkitystään. Siitä huolimatta, että Ensitreffit alttarilla oli aito, hymyilemään saava sarja ilman turhaa draamaa, en vain voinut hyväksyä formaatin pilkkaa avioliiton sakramenttia kohtaan. Eroaminen on nykyään jo niin yleisesti hyväksyttyä, että puolisot voivat antaa itselleen luvan luovuttaa ilman tunnontuskia siitä, mitä muut ajattelevat. Jos pienten lasten vanhemmat eivät ruuhkavuosien aikaan saa hommaa toimimaan, on parempi pistää lusikat jakoon, eikö? Eräs parisuhdettaan vaaliva tuttuni totesi kuitenkin osuvasti: ”Jos lapset nyt tekee tästä hommasta helvettiä 15 vuoden ajan, niin se on silti vain neljäsosa 60 vuoden avioliitosta.” Musta se oli kaikkea muuta kuin luovuttajan puhetta. Mutta mä en tietenkään voi tietää mistään mitään, koska en ole ollut naimisissa eikä mulla ole lapsia. Mutta eikö avioliittokin ole aina yksinkertaisuudessaan parisuhde? Siitä/niistä mullakin on kokemusta.

Suuri osa parisuhteista Suomessa noudattaa samaa yllätyksetöntä kaavaa: 1-2 seurusteluvuoden jälkeen muutetaan yhteen, mikäli elämäntilanteet sen mahdollistavat; 3-4 vuoden yhdessäolon täyttyessä mies rohkaistuu viimein kosimaan ja vuodessa – kahdessa sen jälkeen astellaan avioon. Viisi vuotta – pyöreästi noin 5 vuotta suomalainen tarkastelee lähietäisyydeltä ihmistä, jolle lopulta sanoo ”Tahdon.” Viidessä vuodessa luulisi muodostuvan jo aika kattava kuva siitä, mitä naimisiin mennessä saa. Nimenomaan sitähän varten seurustellaan ennen kuin sitoudutaan: selvitetään, onko tämä ihminen se, jonka kanssa voisin viettää loppuelämäni. Alttarilla ei seisota täysin tuntemattoman tyypin kanssa kuten Ensitreffit alttarilla parit, vaan ihmisen, johon menneiden seurusteluvuosien aikana on tutustuttu. Hänessä on ne ihanat puolet, jotka saavat sinut joka päivä rakastamaan häntä yli kaiken. Hänessä on myös ne huonot puolet, jotka välillä nipin napin siedät.

Mä oon huomannut, että kumppanin etsinnässä kannattaa haluttujen hyvien puolien lisäksi listata myös huonot puolet. Kukaan ei ole täydellinen ja siksi on hyvä tiedostaa jo ennen Sen Oikean tapaamista, millaisten asioiden kanssa pystyy elämään hamaan loppuun saakka. Mä esim. kaikkien positiivisten ominaisuuksien lisäksi etsin miestä, jolle työ on tärkeä ja ajoittain jopa mua ja lapsia tärkeämpi. Yrittäjäperheen tyttärenä tämä on mulle helppo myönnytys. Lisäksi päätin pystyväni sitoutumaan mieheen, joka osaa, muttei välttämättä aina viitsi, tehdä kotitöitä. Stereotyyppisesti mä naisena hoidan ne kyllä ja ajoittainen laiskuus hyväksyttäköön. Mies saa myös olla terveellä tavalla kusipää: osaa arvostaa rahalla mitattavaa laatua ja etuoikeuksia olematta silti snobi. Arvomaailman ei siis tarvitse pitää sisällään vaatimattomuutta eikä ympäristötietoisuutta, pyrkimystä henkisyyteen tai montaa lasta. Mun jyrättäväkseni jäävä, ruokaa kohtaan intohimoton, yhteiskunnan asioista piittaamaton ja salilla käymisen kaiken muun edelle priorisoiva tyyppi taas olisi mulle ihan no go.

Parisuhteen/avioliiton päättymistä perustellaan usein loppuun kuluneella ”kasvettiin erilleen” -tekosyyllä. Mulle kyseinen ilmaisu sanoo: ”Olin laiska enkä viitsinyt nähdä vaivaa varmistaakseni, että jaamme tarpeeksi omista elämistämme ja kasvamme yhteen.” On selvää, että ihmiset muuttuvat vuosien saatossa, mutta tällöin tarvitaan uhrauksia: joko yhteisiä ponnisteluja harmonian saavuttamiseksi tai sitä, että toinen ottaa omassa kehityksessään aikalisän ja jää odottamaan toista. Uhrauksella on jo sanana negatiivinen kaiku, mutta parisuhteessa ja avioliitossa etenkin sillä ja hyväksynnällä on aivan erityiset roolit. Mä luulen, että Suomen sijoittuminen erotilastojen kärkeen johtuu myös siitä, että meistä naisista on täälä tullut korostuneen itseellisiä. Me haluamme niin ehdoitta olla oman onnemme seppiä, kun siihen vihdoin on mahdollisuus, että unohdamme mistä avioliitossa oikeasti on kyse: tasa-arvoisesta kumppanuudesta, joka voi silti tarkoittaa riippuvuutta toisesta; tiimistä, joka pelaa yhdessä muuta maailmaa vastaan ja kahdesta ihmisestä, ystävyksistä, jotka uhrautuvat eivätkä laske palveluksia tai vastapalveluksia, koska yksinkertaisesti ovat alttarilla ”tahtoneet” rakastaa. Se merkitsee sitoutumista: rohkeutta valita elämänkumppani monien mahdollisten joukosta ja vain päättää, että hän on oleva Se Oikea. Kymmenien vuosien saatossa päätös täytyy todennäköisesti tehdä uudelleen ja uudelleen, kun puolisot yhdessä ja erikseen muuttuvat, mutta juuri siksi, ettei päätös välttämättä ole vedenpitävä, alttarilla ”tahdotaan”. Ei haluta, luvata eikä päätetä. Ei ole olemassa päätöstilaa, mutta tahtotila on ja se vie ihmisen vaikka läpi kiven – tai 60-vuotisen avioliiton.

Helsingin Sanomat: Miten rakkaus kestää koko elämän? 

Kauhajoen helmi: Valkoinen Puu

Valkoinen Puu on suomalais-yhdysvaltalaisen pariskunnan Kirsi ja Mark Heidtin käsityöyritys, joka muutama vuosi takaperin avasi kunnostettuun, 1880-luvulta peräisin olevaan kauppakartanoon, sisustusliikkeen ja kahvilan Kauhajoella. Kakut ja piirakat valmistetaan Markin amerikkalaisen isoäidin resepteillä, joita pariskunta tuunaa erikoisemmilla jauhovalinnoilla huomioiden myös erityisruokavaliot. Vaikka mäkin oon suht. paljon matkustanut niin en ole mistään maailman kolkasta vielä löytänyt toista näin upeilla tuotteilla varustettua kahvilaa. Peräkammarin lahjatavaraliikkeessä on lisäksi myynnissä Kirsin ja Markin keramiikkaa ja muita sisustustuotteita. 

Yllättävä viikonloppu

Ikkunan takana velloo sateinen ja harmaa maanantai, mutta onneksi mulla on huippuviikonloppu takana! Virallisesti puoliso siis täytti vuosia vasta eilen 1. maaliskuuta, mutta olin järjestänyt yllätysten täyteisen päivän (ja illan) jo lauantaiksi. Yllätykset eivät ole aiemmin ollut mun juttuni: järjestäjänä mulla on aina vaikeuksia pitää salaisuutta ja saajana olen pari kertaa saanut ahdistuskohtauksen, kun pieni kontrollifriikki minussa on menettänyt tilanteen herruuden eikä silloin ole ollut väliä yllätyksen postivisuudesta tai negatiivisuudesta. J on kuitenkin pikku hiljaa opettanut mua pitämään yllätyksistä ja viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut kokea todella ihania hetkiä hänen järjestämänään. Mun oli siis aika tasata peli ja pistää parastani yhden viikonlopun ajan!

Lauantaiaamu valkeni ihanan hitaasti, mutta mä kiirehdin meitä jo ensimmäisen yllätysaktiviteetin pariin: brunssille Kiilaan. Kumpikaan meistä ei ollut testannut paikkaa aiemmin. Salaatit olivat hyviä – Caesar sai multa extra propsit, mutta J oli pettynyt pekonittomuuteen. Kupliva kuitenkin lohdutti sankaria eikä tarjonnasta kyllä todellakaan jäänyt nälkä! Eikä 22,50 eurolla pitäisikään. Pöydät notkuvat koko viikonlopun (la & su) klo 11-15.

Lyhyen Helsinki sightseeing -harhautuksen jälkeen mies löysi itsensä Salmisaaren liikuntakeskuksesta Airbus 320 -lentosimulaattorista ja hymyn perusteella hän taantui ainakin 20 vuotta. Perämiehenä toimiva vetäjä oli lentolupakirjallinen harrastelija-yrittäjä ja supliikki mies, joka teki jutuillaan kokemuksesta myös mulle lahjan antajana mieluisan. Suosittelen kyllä kaikille maailman parhaille tyttöystäville tätä lahjaksi, jos todella haluatte yllättää omat rakkaanne! Itsekin pääsin kokeilemaan laskeutumista Helsinki-Vantaalle, mutta se ei todellakaan ollut ihan helppo homma: ohjaus vasemmalla kädellä vaati oikeakätiseltä varovaisia otteita ja lentämisestä ymmärtämättömälle rutiineissa oli paljon muistettavaa.

Elegia Day Span jalkahoitojen ja pikaisen vaatteidenvaihtopyrähdyksen jälkeen suunnistimme Kalasatamaan Teurastamolle. Alueella oli oma tapahtumansa meneillään, emmekä sen vuoksi muuta kuin napanneet alkupalat Smokerysta ja jatkoimme Kruunuhakaan Rodolfoon. Smokery oli pitkään ollut J:n ”to try” -listalla ja sen verran mahtavaa oli liha ja soosit, että paikkaan on ehdottomasti paremmalla aikaa palattava! Rodolfo sen sijaan ei ollut niin aidon italialainen, mitä olin odottanut: minun pastani oli aika vetistä, eikä J:n pizzapohjaakaan tarpeeksi rapea.

Dinnerin jälkeen vein J:n Manskun Chapliniin muka pelaamaan bilistä. Emme ehtineet vielä edes saada pöytää, kun pojat jo ilmestyivät mun järjestämänäni paikalle ja veivät yllättyneen sankarin Helsingin yöhön. Itse kävin opiskelukaverini vaihtoläksiäisissä ensin Pueblossa (jossa tilasin todella hyvän alkoholittoman Mojiton) ja myöhemmin vasta-avatussa Prestossa, jonka profiloitumisyritys high class -paikaksi vaikuttaa yhtä onnettomalta kuin rauniot Namun samanlaisesta ideologiasta. Helsingin yöelämä kaipaa mun mielestäni yhä niin sanottua ”uutta Teatteria”, joka todella onnistuisi laadukkaan VIP- ja member-vetoisen konseptin luomisessa. Hyviä tanssipaikkojakin on täälä ihan liian harvassa – känniketkuttaminen taitaa olla liian tyylitöntä ollakseen nykyään muodissa.

Yön tunteina poimin autoon ilosta ja viinasta päihtyneen miehen Apollon edustalta ja toin sankarin kotiin. Aamuksi olin valmistellut krapulaa lievittävän burrito-brunssin. 

"Parhaan synttärit ever!" kuului kiitos sunnuntaina. 

Illallinen Francis Underwoodin kanssa

Kun tiedetää, että House of Cardsista julkaistaan uusi tuotantokausi, se mitä syödään, suunnitellaan ennalta: ruuan tulee olla hyvää, mutta nopeaa valmistaa. Kaupassa käydään jo edellisenä päivänä. Töistä tullaan vitkuttelematta suoraan kotiin. Sohvalle varataan paljon mukavia tyynyjä. 

Meidän fani-illallisemme oli tällä kertaa keittiömme toisen kokin käsialaa: suppilovahverokeitto ja täytetyt paprikat – molemmat helppoja ja herkullisia!

Hyvästä ruuasta huolimatta kauden avaus oli hienoinen pettymys. Onneksi kuviot kuitenkin pikku hiljaa alkoivat rakentumaan ja kolmannen jakson jälkeen oltiin jo päästy vauhtiin. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että toinen kausi on yhä sarjan historian paras.

J:n sienikeitto

150–200 g (3 dl) suppilovahveroita

20 g voita

oliiviöljyä

1 sipuli

2 rkl vehnäjauhoa

kasvisliemikuutio

3 dl vettä

2 dl kuohukermaa

½ pakettia (125 g) Koskenlaskija viherpippuri sulatejuustoa

1-2 tl paprikajauhetta

suolaa

pippuria

Ryöppää sienet kattilassa. Kuullota silputtu sipuli voi-oliiviöljy -yhdistelmässä. Kääntele seokseen vehnäjauhot ja lisää hämmentäen murennettu kasvisliemikuutio sekä vesi. Anna kiehahtaa ja lisää kerma sekä Koskenlaskija ja mausteet. Jätä poreilemaan miedolle lämmölle 15–20 minuutiksi. Käytä kermaa tarvittaessa nesteen lisäämiseksi.

---

Täytetyt paprikat ovat ihan yhtä simppeleitä, kuin tämä keitto: paprikanpuolikkaat täytetään jauhelihaseoksella, kuorrutetaan mozzarella-emmental -raasteella ja gratinoidaan 225 asteessa 10–15 minuuttia. Jauhelihaa voi maustaa sipulilla, valkosipulilla, chilillä, suolalla, pippurilla, paprikajauheella – jopa Taco-mausteseoksella. Lisäksi purkki smetanaa antaa seokselle vastustamattoman rakenteen! Mikäli paprikoista haluaa ruokaisampia, voi seokseen keittää desin riisiä tai vaihtoehtoisesti quinoaa.

Raakasuklaa Workshop

Keskiviikkoiltana oli aika yhdessä lunastaa mun joululahjani eli raakasuklaan teon saloihin johdattava kurssi. Järjestänä toimi GreenStreet.fi tiloissaan Kalliossa. Olin kerran aiemmin kotona kokeillut tehdä suklaata CocoVin valmispaketilla ja saanut aikaan ihan onnistuneita ja maukkaita paloja. Sen verran kyllä sävelsin silloin pakkauksen ohi, että laitoin suklaaseen gojimarjojen lisäksi myös rouhittua pistaasia. Kombo oli hyvä, mutta paketin mukana tulleet muotit vain tosi isoja ja palat hankalia irrottaa niistä. Lyhyen taustoituksen jälkeen silikoniset jääpalamuotit on ainakin keskustelupalstojen perusteella todettu toimiviksi raakasuklaan valmistuksessa. 

Workshopissa teimme suklaan ihan alusta asti itse: raastoimme kaakaovoin, mittasimme jauhot mielestämme sopivassa suhteessa, makeutimme oman mieltymyksen mukaan ja käytimme lisänä Cashew- ja maapähkinöitä sekä inkamarjoja. Vaihtoehdot suklaaseen sekoitettavista lisukkeista taitavat kuitenkin olla lähes rajattomat: marjoja, hedelmiä, pähkinöitä, chiliä, yrttejä (basilika, minttu, sitruunamelissa..) piparminttuöljyä, vaniljaa..

Raastamisen ja maistelun vaivan palkitsi lopulta todella hyvä suklaa – ihan eri luokkaa, mitä valmispaketista tehty neitsytkokeiluni oli! Ensikertalaiselle paketti on musta kuitenkin hyvä vaihtoehto, ellei itseni tavoin ole heti varma onko raakasuklaa oma juttu: paketti antaa peruskäsityksen raakasuklaan tekemisestä ja on edullisempi vaihtoehto, kuin ostaa kaikki jauheet erikseen ja sitten todeta, ettei pidäkään koko hommasta. Mä kuitenkin innostuin nyt niin, että ostin kotiin koko setin. Kokonaisuutena mä kuvailisin raakasuklaan tekemisen vaivaa kolmella sanalla: yksinkertaista, hyvää ja terveellistä! :] Meillä ainakin loppuu valmiin mintturaakasuklaan ostaminen kaupasta NYT ja alan tehdä sitä itse.