Kunnes kuolema meidät erottaa

Mä oon pohjimmiltani aika vanhanaikainen ihminen, ja kun aiheena on avioliitto, musta kuoriutuu suorastaan konservatisti. Oon aidosti pahoillani, että avioliitto instituutiona on menettänyt niin radikaalisti merkitystään. Siitä huolimatta, että Ensitreffit alttarilla oli aito, hymyilemään saava sarja ilman turhaa draamaa, en vain voinut hyväksyä formaatin pilkkaa avioliiton sakramenttia kohtaan. Eroaminen on nykyään jo niin yleisesti hyväksyttyä, että puolisot voivat antaa itselleen luvan luovuttaa ilman tunnontuskia siitä, mitä muut ajattelevat. Jos pienten lasten vanhemmat eivät ruuhkavuosien aikaan saa hommaa toimimaan, on parempi pistää lusikat jakoon, eikö? Eräs parisuhdettaan vaaliva tuttuni totesi kuitenkin osuvasti: ”Jos lapset nyt tekee tästä hommasta helvettiä 15 vuoden ajan, niin se on silti vain neljäsosa 60 vuoden avioliitosta.” Musta se oli kaikkea muuta kuin luovuttajan puhetta. Mutta mä en tietenkään voi tietää mistään mitään, koska en ole ollut naimisissa eikä mulla ole lapsia. Mutta eikö avioliittokin ole aina yksinkertaisuudessaan parisuhde? Siitä/niistä mullakin on kokemusta.

Suuri osa parisuhteista Suomessa noudattaa samaa yllätyksetöntä kaavaa: 1-2 seurusteluvuoden jälkeen muutetaan yhteen, mikäli elämäntilanteet sen mahdollistavat; 3-4 vuoden yhdessäolon täyttyessä mies rohkaistuu viimein kosimaan ja vuodessa – kahdessa sen jälkeen astellaan avioon. Viisi vuotta – pyöreästi noin 5 vuotta suomalainen tarkastelee lähietäisyydeltä ihmistä, jolle lopulta sanoo ”Tahdon.” Viidessä vuodessa luulisi muodostuvan jo aika kattava kuva siitä, mitä naimisiin mennessä saa. Nimenomaan sitähän varten seurustellaan ennen kuin sitoudutaan: selvitetään, onko tämä ihminen se, jonka kanssa voisin viettää loppuelämäni. Alttarilla ei seisota täysin tuntemattoman tyypin kanssa kuten Ensitreffit alttarilla parit, vaan ihmisen, johon menneiden seurusteluvuosien aikana on tutustuttu. Hänessä on ne ihanat puolet, jotka saavat sinut joka päivä rakastamaan häntä yli kaiken. Hänessä on myös ne huonot puolet, jotka välillä nipin napin siedät.

Mä oon huomannut, että kumppanin etsinnässä kannattaa haluttujen hyvien puolien lisäksi listata myös huonot puolet. Kukaan ei ole täydellinen ja siksi on hyvä tiedostaa jo ennen Sen Oikean tapaamista, millaisten asioiden kanssa pystyy elämään hamaan loppuun saakka. Mä esim. kaikkien positiivisten ominaisuuksien lisäksi etsin miestä, jolle työ on tärkeä ja ajoittain jopa mua ja lapsia tärkeämpi. Yrittäjäperheen tyttärenä tämä on mulle helppo myönnytys. Lisäksi päätin pystyväni sitoutumaan mieheen, joka osaa, muttei välttämättä aina viitsi, tehdä kotitöitä. Stereotyyppisesti mä naisena hoidan ne kyllä ja ajoittainen laiskuus hyväksyttäköön. Mies saa myös olla terveellä tavalla kusipää: osaa arvostaa rahalla mitattavaa laatua ja etuoikeuksia olematta silti snobi. Arvomaailman ei siis tarvitse pitää sisällään vaatimattomuutta eikä ympäristötietoisuutta, pyrkimystä henkisyyteen tai montaa lasta. Mun jyrättäväkseni jäävä, ruokaa kohtaan intohimoton, yhteiskunnan asioista piittaamaton ja salilla käymisen kaiken muun edelle priorisoiva tyyppi taas olisi mulle ihan no go.

Parisuhteen/avioliiton päättymistä perustellaan usein loppuun kuluneella ”kasvettiin erilleen” -tekosyyllä. Mulle kyseinen ilmaisu sanoo: ”Olin laiska enkä viitsinyt nähdä vaivaa varmistaakseni, että jaamme tarpeeksi omista elämistämme ja kasvamme yhteen.” On selvää, että ihmiset muuttuvat vuosien saatossa, mutta tällöin tarvitaan uhrauksia: joko yhteisiä ponnisteluja harmonian saavuttamiseksi tai sitä, että toinen ottaa omassa kehityksessään aikalisän ja jää odottamaan toista. Uhrauksella on jo sanana negatiivinen kaiku, mutta parisuhteessa ja avioliitossa etenkin sillä ja hyväksynnällä on aivan erityiset roolit. Mä luulen, että Suomen sijoittuminen erotilastojen kärkeen johtuu myös siitä, että meistä naisista on täälä tullut korostuneen itseellisiä. Me haluamme niin ehdoitta olla oman onnemme seppiä, kun siihen vihdoin on mahdollisuus, että unohdamme mistä avioliitossa oikeasti on kyse: tasa-arvoisesta kumppanuudesta, joka voi silti tarkoittaa riippuvuutta toisesta; tiimistä, joka pelaa yhdessä muuta maailmaa vastaan ja kahdesta ihmisestä, ystävyksistä, jotka uhrautuvat eivätkä laske palveluksia tai vastapalveluksia, koska yksinkertaisesti ovat alttarilla ”tahtoneet” rakastaa. Se merkitsee sitoutumista: rohkeutta valita elämänkumppani monien mahdollisten joukosta ja vain päättää, että hän on oleva Se Oikea. Kymmenien vuosien saatossa päätös täytyy todennäköisesti tehdä uudelleen ja uudelleen, kun puolisot yhdessä ja erikseen muuttuvat, mutta juuri siksi, ettei päätös välttämättä ole vedenpitävä, alttarilla ”tahdotaan”. Ei haluta, luvata eikä päätetä. Ei ole olemassa päätöstilaa, mutta tahtotila on ja se vie ihmisen vaikka läpi kiven – tai 60-vuotisen avioliiton.

Helsingin Sanomat: Miten rakkaus kestää koko elämän?