On niin helppoo olla onnellinen

Arviolta puolet avioliitoista päättyy eroon. Toisin sanoen melkein joka toinen aviopareista luovuttaa. Myös monet nuoret, pienten lasten vanhemmat, lyövät avioeroässän pöytään - usein ennen aikojaan, jos multa kysytään. En tiedä ketä tai mitä käy syyttäminen siitä, etteivät uudet parit enää ymmärrä, että parisuhteesta on pidettävä huolta. Kun alkaa tuntumaan siltä, että arki oman rakkaan kanssa on pelkkää pyykinpesua, on aika varata kylpyläviikonloppu vain teille kahdelle. Millaisella aikataululla? Mahdollisimman nopeasti.

Parisuhdetta voisi ajatella kehitettävän samalla tavoin kuin fyysistä kuntoa: jos sinulla on tapana juosta vähintään puolen tunnin ajan 3-4 kertaa viikossa, kannattaisi oman parisuhteen hoitoon varata alkuun edes vastaava aika. Kaksi tuntia yhteistä aikaa per viikko voi käyttää vaikka yhdellä kertaa syömässä, elokuvissa, ajelemassa, melomassa, luistelemassa... tai yksinkertaisesti illalla toisen kainalossa lasten nukkuessa - ilman puhelimia, Padeja tai muita vempaimia. Parhaimmillaan jopa ilman televisiota. Rauhassa ja hiljaisuudessa on helpompi kysyä, mitä toiselle kuuluu.

On selvää, että elämänmuutokset vaikuttavat parisuhteeseen. Tuttuja perheitä läheltä seuranneena olen huomannut, että etenkin lapset saattavat koetella kahden toisiaan rakastavan ihmisen yhteiseloa. Yhtäkkiä parisuhteen ulkopuolinen tyyppi ilmestyy vaatien kaiken mahdollisen huomion ja huolenpidon, jota pariskunta on aiemmin osoittanut vain toisilleen. Sitä suuremmalla syyllä kahdenkeskisestä laatuajasta tulee pitää kiinni. Kuukaudessa on neljä viikonloppua - ainakin yhden niistä haluan pyhittää yksin J:lle. Aina. 

Mutta miten rakkauden saa kestämään vuosikymmeniä? Onko olemassa reseptiä onnelliseen parisuhteeseen? Muistan lukeneeni peräti jonkin seurakunnan sivuilla olleesta oppaasta salaisuuden pitkäaikaiseen avio-onneen: "kehu, kiitä ja tulkitse parhain päin." Tämän lisäksi itse heilutan pienten päivittäisten huomionosoitusten lippua: lasillinen vettä toisen puolesta haettuna, koukkaus omalta työmatkalta toisen viemiseksi töihin tai eväiden huolehtiminen toisen pelikassiin, osoittavat juuri sopivasti rakkautta ja välittämistä keskellä arjen puurtamista. Aina on hyvä myös kiinnittää huomiota siihen, miten toiselle puhuu: kyllästynyt huokailu tai kärkäs tiuskinta ei kanna pitkälle.

Mä luulen, että kaikesta huolimatta kultaisin avain onnistuneeseen parisuhteeseen on kyky muuttua. Se kuitenkin vaatii jatkuvaa halua tulla paremmaksi ihmiseksi. Ja sitä, ettei kumppanisi hyväksy sinua sellaisena kuin tällä hetkellä olet. Etkä itsekään saa olla tyytyväinen. Tyytyväisyys johtaa tyytymiseen ja kehityksen pysähtymiseen. Siksi vihaan suomalaisten ehtymätöntä empatiaa siinä, miten kaikki ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat. Emme me ole. Jos elämällä on jokin tarkoitus, uskon sen olevan hiomattoman timantin jatkuva jalostaminen: luonteen rosoisten kulmien hiominen ja vahvuuksien kiillottaminen.

Sanotaan, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Musta ne paremminkin opettavat toisiaan. Kaksi liian samanlaista ihmistä ei välttämättä haasta toisiaan tarpeeksi pystyäkseen yhdessä ja erikseen kehittämään luonteidensa heikkouksia. Muuttuminen vaatii jatkuvia töytäyksiä oikeaan suuntaan - kuka sopisikaan paremmin tönimään sinua eteenpäin, kuin se, jota rakastat? En väitä, etteivät sysäykset sattuisi, mutta todennäköisesti vältyt pahimmilta mustelmilta, sillä kumppanisi, jos joku, osaa varmasti olla tarpeeksi hellä. Hän kuitenkin rakastaa sinua.

Pienet lapset oppivat ensisijaisesti matkimalla ja peilaamalla toimintansa aikaansaamia reaktioita. Olen varma, että aikuisetkin pystyvät oppimaan tarkkailemalla kumppaniaan ja tämän lähettämiä sanattomia viestejä. Vaikka puhuminen parisuhteessa on tärkeää, ei sanallinen palaute aina ole kaikki kaikessa. Parhaassa tapauksessa vastakohdat pyrkivät tahattomasti muovaamaan toisiaan ja huomaamattaan pariskunta muuttuu kohti kultaista keskitietä. Vastakohtien rikkaus piilee myös siinä, että juuri sinun kumppanistasi saattaa löytyä ne ominaisuudet, joita mahdollisesti haluat itsessäsi kehittää. Toiselta mallintaminen on oppimisen tehokkaimpia muotoja ja kokemuksesta voin kertoa, että niuho kodinhengetär pystyy tuomaan suurpiirteisessä pesänrakentajassa esiin pedanttisia puolia tai yltiöoptimisti laittamaan kuriin pessimismiin tuomitun negatiiviset ajatusradat - jos vain molemmat ovat valmiita ottamaan haasteen vastaan.

Ihmisille on annettu tehokas ase oman elämänsä hallintaan: se on päätöksen voima. On nähty, että vankkumaton määrätietoisuus voi muuttaa tulevaisuuden suuntaa. Joten eiköhän päätetä kaikki, että ollaan onnellisia. Ei, kun päätetäänkin, että ollaan onnellisia yhdessä. 

Kivi kädessä

Olo on tällä hetkellä sekoitus onnea, intoa ja ihmetystä. Hieman myös epäuskoa. 

Mennyt viikonloppu oli ikimuistoinen. Täysin yllättäen sain sormuksen vasempaan nimettömääni. Meidän tarinamme sai jatkoa samassa paikassa, jossa 2,5 vuotta sitten tapasimme. Lauantaina Levitunturin juurella J polvistui ja pyysi mua vaimokseen. Itkunsekainen vastaus oli empimätön kyllä. 

Olin ehtinyt jo aika pitkään haaveilla kosinnasta ja tehnyt myös J:lle selväksi toiveeni kihlautumisen suhteen. Siitä huolimatta viime viikonlopun sisäistäminen on vaikeaa. Olo on ihan tavallinen - tuntuu samalta kuin perjantaina. Silti tiedän, että jotain suurta on tapahtunut. Siitä on todisteena kivi kädessä. 

Mä oon sen verran vanhanaikainen, että yhä 2010-luvulla pidän kihlausta lupauksena avioliitosta. Mulle kihlaus on jopa itse avioitumista merkittävämpi asia. Musta kihlautuminen tarkoittaa ennen kaikkea kahden ihmisen lupausta toisilleen. Sormukset asetetaan merkiksi sekä itselle, että muille: me olemme toistemme omat. Sen lisäksi, että luvataan mennä naimisiin ja päätetään päivä, mä ainakin haluan vannoa myös niitä asioita, jotka toistetaan sitten alttarilla: kunnioitusta, kärsivällisyyttä, lempeyttä, katkeroitumattomuutta. Sitä, että sietää toisen epätäydellisyydet, osaa ohittaa turhat ärhentelyt ja olla oikealla hetkellä hiljaa. Haluan sopia, että katsomme tulevaisuuteen käsi kädessä, kohti samaa päämäärää ja oman edun sijaan tavoittelemme yhteistä onnea.

Sanoessani kyllä, lupasin rakastaa elämän kaikissa pyörteissä. Kuiskasin sen lauantaina yksin J:lle, parin vuoden päästä lausun sen kirkossa seurakunnan läsnäollessa. 

Kunnes kuolema meidät erottaa

Mä oon pohjimmiltani aika vanhanaikainen ihminen, ja kun aiheena on avioliitto, musta kuoriutuu suorastaan konservatisti. Oon aidosti pahoillani, että avioliitto instituutiona on menettänyt niin radikaalisti merkitystään. Siitä huolimatta, että Ensitreffit alttarilla oli aito, hymyilemään saava sarja ilman turhaa draamaa, en vain voinut hyväksyä formaatin pilkkaa avioliiton sakramenttia kohtaan. Eroaminen on nykyään jo niin yleisesti hyväksyttyä, että puolisot voivat antaa itselleen luvan luovuttaa ilman tunnontuskia siitä, mitä muut ajattelevat. Jos pienten lasten vanhemmat eivät ruuhkavuosien aikaan saa hommaa toimimaan, on parempi pistää lusikat jakoon, eikö? Eräs parisuhdettaan vaaliva tuttuni totesi kuitenkin osuvasti: ”Jos lapset nyt tekee tästä hommasta helvettiä 15 vuoden ajan, niin se on silti vain neljäsosa 60 vuoden avioliitosta.” Musta se oli kaikkea muuta kuin luovuttajan puhetta. Mutta mä en tietenkään voi tietää mistään mitään, koska en ole ollut naimisissa eikä mulla ole lapsia. Mutta eikö avioliittokin ole aina yksinkertaisuudessaan parisuhde? Siitä/niistä mullakin on kokemusta.

Suuri osa parisuhteista Suomessa noudattaa samaa yllätyksetöntä kaavaa: 1-2 seurusteluvuoden jälkeen muutetaan yhteen, mikäli elämäntilanteet sen mahdollistavat; 3-4 vuoden yhdessäolon täyttyessä mies rohkaistuu viimein kosimaan ja vuodessa – kahdessa sen jälkeen astellaan avioon. Viisi vuotta – pyöreästi noin 5 vuotta suomalainen tarkastelee lähietäisyydeltä ihmistä, jolle lopulta sanoo ”Tahdon.” Viidessä vuodessa luulisi muodostuvan jo aika kattava kuva siitä, mitä naimisiin mennessä saa. Nimenomaan sitähän varten seurustellaan ennen kuin sitoudutaan: selvitetään, onko tämä ihminen se, jonka kanssa voisin viettää loppuelämäni. Alttarilla ei seisota täysin tuntemattoman tyypin kanssa kuten Ensitreffit alttarilla parit, vaan ihmisen, johon menneiden seurusteluvuosien aikana on tutustuttu. Hänessä on ne ihanat puolet, jotka saavat sinut joka päivä rakastamaan häntä yli kaiken. Hänessä on myös ne huonot puolet, jotka välillä nipin napin siedät.

Mä oon huomannut, että kumppanin etsinnässä kannattaa haluttujen hyvien puolien lisäksi listata myös huonot puolet. Kukaan ei ole täydellinen ja siksi on hyvä tiedostaa jo ennen Sen Oikean tapaamista, millaisten asioiden kanssa pystyy elämään hamaan loppuun saakka. Mä esim. kaikkien positiivisten ominaisuuksien lisäksi etsin miestä, jolle työ on tärkeä ja ajoittain jopa mua ja lapsia tärkeämpi. Yrittäjäperheen tyttärenä tämä on mulle helppo myönnytys. Lisäksi päätin pystyväni sitoutumaan mieheen, joka osaa, muttei välttämättä aina viitsi, tehdä kotitöitä. Stereotyyppisesti mä naisena hoidan ne kyllä ja ajoittainen laiskuus hyväksyttäköön. Mies saa myös olla terveellä tavalla kusipää: osaa arvostaa rahalla mitattavaa laatua ja etuoikeuksia olematta silti snobi. Arvomaailman ei siis tarvitse pitää sisällään vaatimattomuutta eikä ympäristötietoisuutta, pyrkimystä henkisyyteen tai montaa lasta. Mun jyrättäväkseni jäävä, ruokaa kohtaan intohimoton, yhteiskunnan asioista piittaamaton ja salilla käymisen kaiken muun edelle priorisoiva tyyppi taas olisi mulle ihan no go.

Parisuhteen/avioliiton päättymistä perustellaan usein loppuun kuluneella ”kasvettiin erilleen” -tekosyyllä. Mulle kyseinen ilmaisu sanoo: ”Olin laiska enkä viitsinyt nähdä vaivaa varmistaakseni, että jaamme tarpeeksi omista elämistämme ja kasvamme yhteen.” On selvää, että ihmiset muuttuvat vuosien saatossa, mutta tällöin tarvitaan uhrauksia: joko yhteisiä ponnisteluja harmonian saavuttamiseksi tai sitä, että toinen ottaa omassa kehityksessään aikalisän ja jää odottamaan toista. Uhrauksella on jo sanana negatiivinen kaiku, mutta parisuhteessa ja avioliitossa etenkin sillä ja hyväksynnällä on aivan erityiset roolit. Mä luulen, että Suomen sijoittuminen erotilastojen kärkeen johtuu myös siitä, että meistä naisista on täälä tullut korostuneen itseellisiä. Me haluamme niin ehdoitta olla oman onnemme seppiä, kun siihen vihdoin on mahdollisuus, että unohdamme mistä avioliitossa oikeasti on kyse: tasa-arvoisesta kumppanuudesta, joka voi silti tarkoittaa riippuvuutta toisesta; tiimistä, joka pelaa yhdessä muuta maailmaa vastaan ja kahdesta ihmisestä, ystävyksistä, jotka uhrautuvat eivätkä laske palveluksia tai vastapalveluksia, koska yksinkertaisesti ovat alttarilla ”tahtoneet” rakastaa. Se merkitsee sitoutumista: rohkeutta valita elämänkumppani monien mahdollisten joukosta ja vain päättää, että hän on oleva Se Oikea. Kymmenien vuosien saatossa päätös täytyy todennäköisesti tehdä uudelleen ja uudelleen, kun puolisot yhdessä ja erikseen muuttuvat, mutta juuri siksi, ettei päätös välttämättä ole vedenpitävä, alttarilla ”tahdotaan”. Ei haluta, luvata eikä päätetä. Ei ole olemassa päätöstilaa, mutta tahtotila on ja se vie ihmisen vaikka läpi kiven – tai 60-vuotisen avioliiton.

Helsingin Sanomat: Miten rakkaus kestää koko elämän?