Vuodenvaihde - alkuja ja loppuja

Huh ja wow, mennyt vuosi 2017 oli kyllä heittämällä tähän astisen elämäni paras. Siksi sen viimeiseen päivään on hyvä lopettaa myös tämä blogi - ainakin tässä muodossa, kuin se on viimeiset pari vuotta toiminut.

Nykyinen Viivin vauhdissa alkoi hyvää ruokaa kohtaan kasvaneesta rakkaudestani, jota halusin jakaa reseptien ja ravintolavinkkien muodossa. En missään vaiheessa unelmoinut bloggarin urasta - lähinnä kirjoittelin ruoan ympärillä ihan omasta intohimostani. Nyt tuo intohimo on kuitenkin hiipunut. Kuluneen vuoden aikana ruoasta saamaani nautintoa tärkeämmäksi on noussut oma hyvinvointini. Kesällä, ennen häitämme, pidimme J:n kanssa oman kuukauden mittaisen vegaanihaasteemme ja allekirjoittaneen kohdalla se teki ihmeitä sekä keholle että mielelle. Itse olenkin sen jälkeen pitänyt enemmän ja vähemmän kasvispainotteisemmasta ruokavaliosta kiinni ja lihan lisäksi karsinut syömisestäni myös turhia maitotuotteita. Rakkauteni ruokaan onkin muuttunut kiinnostukseksi ravintoon ja se vaikutuksiin sekä itseeni että ympäristöön. Tietynlainen polttoaine-ajattelu ruokaa kohtaan on saanut otettaan myös minusta ja olen huomannut, että kasvispainotteinen ruokavalio on tehnyt olostani energisemmän ja ennen kaikkea paljon kevyemmän - fyysisesti ja henkisesti. Niin sanotusta henkisestä keveydestä kerron varmasti vielä myöhemmin lisää täällä blogin puolella, mutta sen verran sanon, että kaikki liittyy katsomisenarvoiseen Cowspiracy-dokumenttiin.

Eli kyllä - jatkoa Viivin vauhdille seurannee, mutta blogin linja tulee muuttumaan asiapitoisemmaksi ja kirjoitustahti harvemmaksi. En suostu enää tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, etten kuukausiin julkaise mitään, vaan haluan avata sanaisen arkkuni silloin, kun siltä tuntuu ja jakaa mielipiteeni, kun koen sen tärkeäksi. Viimeisen vuoden aikana J on myös opettanut minua nauttimaan enemmän yksityisyydestäni ja tehnyt Viivistä aiempaa henkilökohtaisemman persoonan, minkä vuoksi bloggaaminen arjestamme tai seikkailuistamme maailmalla ei vain enää tunnu antoisalta. Ja silloin, kun jonkin tekeminen ei enää tunnu hyvältä, se pitää lopettaa. Katsotaan siis, mitä uusi vuosi tuo tullessaan, mutta vuoden 2017 päätän näihin kuviin ja tunnelmiin. Samalla päätän myös blogin tällaisenaan ja jään itsekin mielenkiinnolla odottamaan, mitä keksin sillä tehdä tulevana vuonna. Tältä erää hyvää uutta vuotta 2018!

Vuoden 2017 parhaat:

Vuoden 2017 parhaat: vakityö

Vuoden 2017 parhaat: Levi ja laskettelu

Vuoden 2017 parhaat: polttarit ja ystävät

Vuoden 2017 parhaat: terve itserakkaus
© Jirina

Vuoden 2017 parhaat: naimisiinmeno ja häät
© Jaakko Sorvisto

Vuoden 2017 parhaat: häämatka

Vuoden 2017 parhaat: Levi ja kelkkailu

Naiset, jotka vihaavat miehiä

#Metoo.

Minä myös. En kuitenkaan twiitannut sitä tai tehnyt siitä päivitystä Facebookiin. Nytkään en sano sitä siksi, että ottaisin osaa kampanjaan. En koe siihen tarvetta. Vaikka kyllä - olen kokenut seksuaalista ahdistelua: tuijottelua, perään viheltelyä, sopimattomia huuteluja, perseen puristelua, tissien hiplailua, ikäviä ehdotuksia... Mutta olen aina tehnyt asialle jotain. En ole antanut kohdella itseäni siten. Olen laittanut vastaan. Pahimmillaan antanut avarista. Se on kuitenkin usein vain kehittyneissä maissa syntyneiden naisten etuoikeus. Ja ymmärrän, että täälläkin meitä ja tilanteita on erilaisia: kaikilla ei ole rohkeutta käydä vaikkapa omaa pomoaan vastaan ja vaarantaa samalla tulevaisuutensa yrityksessä tai jopa koko alalla kuten Hollywoodissa on monelle käynyt. Samanlaista rohkeutta vaativaan tilanteeseen voi kuitenkin joutua myös myyjä, jota asiakas lähestyy sopimattomalla tavalla. Siksi on hyvä, että #metoo-kampanjan tyylisiä keskustelunavauksia tehdään ja annetaan koko maailman nähdä, miten laajasta ongelmasta on kyse: seksuaalinen häirintä ja esineellistäminen koskettaa ihan kaikkia. Siksi ei ole hyvä, että aihetta lähestytään raivofeminismin värittämin kommentein.

Internet on nykyisin täynnä vihapuhetta ja raivofeminismistä näyttää tulleen yksi sen muodoista. Se on sitä itseään, jota heitetään kaikkien vähänkään epätasa-arvolta haiskahtavien aiheiden päälle. Otetaan esimerkiksi osan naisista suhtautuminen #metoo-kampanjaan osanottaneisiin miehiin. Kuulemma ei ollut cool, että myös miehet, jotka olivat kokeneet seksuaalista ahdistelua, julkaisivat #metoo. Osa oli sitä mieltä, että #metoo on vain naisten oikeus. Samalla ammuttiin tasa-arvo rämisten alas.

Tasa-arvoa ei voi rakentaa miehiä alentamalla. Sillä tiellä naiset eivät voi voittaa. Aggressiivisuus on aina väärä lähestymistapa asioihin, vaikka sanotaankin, että hyökkäys on paras puolustus. Ei kuitenkaan silloin, kun halutaan saavuttaa rauha ja uudenlainen status quo. Kyllä - olen feministi henkeen ja vereen, sillä mielestäni naiset ovat erityisiä, mutten usko, että sukupuoli estäisi ketään meistä tekemästä haluamiamme asioita. Olen kuitenkin huolestunut siitä vahvasta negatiivisesta konnotaatiosta, joka feminismiin yhä liitetään ja jota vihapuheeksi muuttunut raivofeminismi ruokkii entisestään.

Mielestäni ei ole kenenkään - edes feministin - oikeus tuomita toisen arvomaailmaa - kunhan se ei näy tämän teoissa epätasa-arvoa edistävällä tavalla. Otetaan toinen esimerkki Kari Aihisen esiintymisestä Puoli seitsemän -ohjelmassa: Aihinen sohaisi ampiaispesään puhuessaan "fysiikan laeista" ja äitiydestä syynä sille, että ravintola-alalla on niin vähän naisia. En väitä, etteikö Aihisen sanojen asettelu asiaan olisi ollut vähän tökerö, mutta ajatus huonon ulosannin takana oli ihan järkeenkäypä. Eikä asian ytimellä mielestäni ole edes väliä, sillä Aihinen ei missään vaiheessa antanut ymmärtää, että itse syrjisi naisia mainitsemiensa "fysiikan lakien" vuoksi - hän vain yksinkertaisesti puhui omista lähtökohdistaan ja perinteisen arvomaailman kuplasta, jossa ainakin Me Naiset -lehden parin vuoden takaisen jutun perusteella he vaimonsa kanssa elävät onnellisesti. Siinä ei pitäisi olla mitään väärää ja ainakin viimeksi, kun tarkistin, sananvapaus ei ole Suomessa rangaistavaa niin kauan, kun omat mielipiteet eivät vaikuta loukkaavasti henkilön toimintaan muita ihmisiä tai ympäristöä kohtaan. Ja mielestäni tähän ei pitäisi vaikuttaa se, oletko julkkiskokki vai Matti Meikäläinen.

Valitettavasti Suomessa (ja länsimaissa ylipäätään) on viime aikoina vain päätetty urakalla vetää herneitä nenään kaikista huonosti asetelluista sanoista - ilman normaaliin inhimilliseen kanssakäymiseen kuuluvaa suodatinta ja armollisuutta toista ihmistä kohtaan. Arvomaailma kun on sellainen asia, että ei ole vain yhtä ainoa oikeaa - on niin monta, kuin on ajattelevaa ihmistäkin. Ja kun kyse on arvoista ja mielipiteistä, aggressiivisuus ei koskaan kannata. Sen sijaan armo ja ymmärrys ovat diplomatian avaimia - ovelien neuvottelutaktiikoiden lisäksi. Käytetään siis ennemmin niitä aseinamme, ja lupaan, ettei meitä naisia pysäytä mikään! Sitten, jos ne eivät riitä niin annetaan siitä avarista - mutta vasta sitten. Sanasotaan kun ei kannata käydä fyysisin asein.

Suomi - mikä tässä mättää?

Sattuneesta syystä olen viime aikoina istunut vähemmän ratin takana, mutta sitäkin enemmän Überin etupenkillä - nimenomaan edessä, koska takana istuminen (kuten taksissa) on liian epäilyttävää. Varsinkin, jos kuski sattuu olemaan tummaihoinen. Paitsi, että tällaisissa tapauksissa epäilyttävää on myös etupenkillä istuva valkoihoinen. Värien kirjossa on jotain epämääräistä: musta ja valkoinen eivät voi olla harmonisesti vierivieressä. He eivät voi olla vain kavereita. Asetelma herättää poliisien mielenkiinnon ja he puuttuvat asiaan. Ja tämä siksi, että Suomessa Über on laiton. Toistan: laiton. Ja kyllähän minä sen olen tiennyt, mutta vasta jutellessani kuskien kanssa, ymmärsin, mitä se käytännössä tarkoittaa: rikossyytettä, sakkoja ja Überillä hankittujen tulojen menetystä valtiolle. Jälkimmäisin vetää minut melkein sanattomaksi.
Mutta vain melkein. Sen sijaan sormissa alkoi syyhyämään kannanotto. Vaikka niitä tosin jo löytyy aiheen puolesta ja vastaan, halusin huuta omankin ääneni kuuluviin.

Kysymys: Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Pidämme tieten tahtoen kiinni vuosikymmeniä vanhoista monopoleista ja uskomme, että kaikki se on vain omaksi parhaaksemme. Kansanterveyden kannalta punaviinipulloa ei voi ostaa samalta hyllyltä juuston kanssa. Kansan(mielen)terveyden (ja netto-varallisuuden) vuoksi rahapelitoiminta on hyvä pitää valtion käsissä. Puhumattakaan raide-liikenteestä. Tai tästä taksitoiminnasta. Kaikki uusi nähdään mahdollisuuden sijaan uhkana, ja on parempi harrata vastaan keinolla millä hyvänsä, kuin hypätä kehityksen vetämille kärryille. Sieltähän saattaa vaikka jossain vaiheessa pudota. Ennemmin ajamme tien sivuun ja pysähdymme. Pahinta kuitenkin on, että suurinta osaa Suomessa tämä toimintamalli ei tunnu edes haittaavan.

Tänä(kään) vuonna en itse päässyt Nordic Business Forumiin, mutta sain J:ltä hänen subjektiivisen tiivistelmänsä tapahtuman merkittävimmästä annista. Kuulemma Peter Diamandis oli todennut, ettei perustaisi firmaa maahan, joka tuomitsee Überin laittomaksi. Olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä ja lausetta seuranneista aplodeista päätellen moni muukin. Ehkä tässä kaikessa taantumushakuisuudessa on sittenkin kyse vain mentaalisista kansantaudeistamme: motivoitumisongelmasta ja itseluottamuksen puutteesta? Olemme aikojen saatossa oppineet taidokkaasti kompensoimaan niitä mm. kunnian-himottomuudella, laiskuudella, selityksillä ja rajoituksilla. Meidän on helpompi sanoa, ettemme viitsi, kuin myöntää, että emme uskalla - emme uskalla astua mukavuusalueemme ulkopuolelle ja saada jotain aikaan.

Olin pari vuotta sitten kuuntelemassa pirskahtelevaa Linda Liukasta yrittäjyyden laitoksemme järjestämällä epävirallista yrittäjyyttä käsittelevällä kurssilla. Pieni, leveästi hymyilevä nainen, ei tahtonut millään malttaa istua punaisessa nojatuolissa luentosalin edessä. Hän ei vain osannut pysähtyä paikalleen. Lumouduin. Sellaista energialatausta ei Suomessa usein näe. Liukas täytti koko tilan. Tunsin hänen intonsa tarttuvan ihan jokaiseen huoneessaolijaan. Valtava inspiraatioaalto iski myös minuun. Tunsin olevani valmis kohtaamaan mitä tahansa - pelotta. Liukas vakuutti minut siitä, että mikä tahansa taito on opittavissa, jos vain jaksan harjoitella. Kaikki on mahdollista. Niin! Kuulitteko? Kaikki on mahdollista.

Suomalaiset: on alettava unelmoimaan isommin. Etenkin meidän nuorten. Valitettavasti nykyinen yliopistokoulutuksemme ei kuitenkaan tue sitä. Suomalainen Kauppis tappaa luovuuden - sanon sen kokemuksen syvällä rintaäänellä. Muista aloista en tiedä, mutta jaksan epäillä tilanteen olevan paljoakaan parempi. Opiskeluun on tietty kaava ja (vain) sitä noudattamalla on mahdollista valmistua. Erakko on korkeakoulumaailman menestyjä. Kurssit on suoritettava ja tentit läpäistävä - yksin. Tehtäviin odotetaan vastauksia - niitä, jotka luennoilla kerrottiin. Vuorovaikutus on yleensä minimoitu yhteen kirjalliseen ryhmätyöhön per kurssi. Joskus sen pääsee myös esittämään luentosalin edessä. Olen nelivuotisen yliopistourani aikana tehnyt yhden ryhmätentin. Voin kertoa, että se oli virkistävä kokemus.

Mutta meillä opiskelijoilla, jos keillä, on käsissämme muutoksen avaimet. Nuorilla ylipäätään on!
Maailma on vielä niin kesken, että kaikille löytyy tehtävää. Lopetetaan pelkääminen, hypätään takaisin kehityksen kelkan kyytiin, muutetaan vahvuutemme ammateiksemme ja ajatellaan suuremmin!

Yle: Yhdeksän syytä, miksi Suomi jäi muista jälkeen

Elämäni sybariittina

Aloitin maaliskuussa toiminnallisen treenamisen NB Trainersin VS Campilla. Kyseessä on 8 viikon treenijakso 8 mimmille ja tavoitteena kesäkunto. Pakettiin kuuluu maanantain ohjatun treenin lisäksi ohjelma, vapaaehtoiset juoksutreenit, kehonkoostumusmittaukset ja suuntaa antava ruokavalio.

Ennen treenijakson alkua kerroin Campista ystävälleni, joka oitis tiedusteli, mitä aion tehdä ruokavalion suhteen. Kuulemma en voi odottaa tuloksia, ellen tee jotain myös syömiselleni. En kiellä, etteikö viikonloppuni olisi usein pyhitetty hyvälle ruualle ja suuret annoskoot vaivaisi pientä perhettämme, mutta itse ruuan laadussa en koe pystyväni enää paljoa nipistämään. Arkena lautasmallimme on kanaa tai kalaa ja kasviksia - hallitsevana värinä vihreä. Riisit ja pastat ovat poikkeuksetta täysjyvää tai muuten ruskeaa. Makeannälkään otetaan pala tai pari raakasuklaata ja iso kuppi teetä. En kertakaikkiaan ole valmis nipistämään vielä viikonlopunkin aterioista, sillä ruoka on minulle aivan valtava nautinto - paljon suurempi, kuin rääkkitreenin jälkeinen olotila, sillä niin kutsuttua liikunnan riemua en ole vielä eläissäni tavannut. Vaikka tiedostan, ettei urheilu saa minua euforiaan, olen joutunut tekemään töitä ymmärtääkseni, etteivät kaikki ihmiset koe ruokaa, kuten minä. Jos minä en saa kiksejä jalkapäivää seuraavista hapoista ja säryistä niin joku toinen ei välttämättä ymmärrä kevään ensimmäisten höyrytettyjen parsojen ja täydellisen kuohkean hollandaisekastikkeen päälle.

Olen silloin tällöin katsonut Elastinen feat. -ohjelmaa ja ihaillut tähden silmissä tuikkivaa intohimoa musiikkia ja sen tekemistä kohtaan. Viime viikolla havahduin ajatukseen, että juuri sellaista intohimoa minä tunnen ruokaa kohtaan - välillä ihan sanattomaksi vievää ja pakahduttavaa intoa raaka-aineiden käyttämisestä ja makujen yhdistelmistä. Viikonlopun illallismenun ideointi, valmistus ja syöminen saavat minussa aikaan niin voimakkaan tunteiden kirjon, ilon ja hyvän fiiliksen, etten edes halua luopua parin päivän ateriavapaudestani. Pahimmat riidatkin meillä käydään aina keittiössä. On kolmannen maailmansodan paikka, jos toinen on ominpäin innostunut ja maustanut wokin syöntikelvottomaksi tai allekirjoittanut on kerrankin yrittänyt päästä helpolla ja mennyt ostamaan valmista kanan fileesuikaletta kokonaisten fileiden pilkkomisen sijaan. Kiistat siitä, kuuluko lihaliemikuutio kattilaan Jasmin-riisin kanssa, vai ei tai paljonko on "kourallinen" basilikaa, saattavat pahimmillaan päättyä kyyneliin. Epäonnistuminen hellan ääressä kirvoittaa perheessämme harmin pintaan tehokkaammin, kuin mikään muu. Emme kumpikaan siedä pilalle mennyttä ruokaa- mitä tuhlausta!

Mitä taas tulee nykymaailman kauneusihanteisiin ja alati vaihtuviin trendeihin: ensin piti olla laiha, sitten lihaksikas - nyt molempia, enkä ole ollenkaan vakuuttunut, että rasvaton keho, jota pidetään vain kanvaasina treenatuille lihaksille, on terve. Milloin sixpackistä tuli hyvinvoinnin mittari ja rasvaprosentista Jumala, joka tuomitsee ihmisen normaaliksi, ihanteelliseksi tai läskiksi? Varsinkin naisten pitäisi muistaa, että vartalomme on luonnostaan rasvaisempi, kuin miesten, sillä hormonitoimintamme tarvitsee rasvasoluja pystyäkseen tuottamaan estrogeeniä ja ylläpitämään esim. lisääntymiseen vaadittavia toimintoja. Tietysti kaikki toivovat voivansa hyvin ja pysyvänsä terveinä. Terve elämä ei kuitenkaan ole pelkkää pintaa - mielelläkin on sanottavansa asiaan ja siksi kaikkien tulisi pyrkiä elämään tervettä elämää omilla ehdoillaan. Huomaan itse, että esim. VS Camp on antanut minulle monipuolisuutta ja kaivattua rutiinia liikkumiseeni sekä patistanut minua jälleen lenkkipoluille. Juuri sitä, mitä treenijaksolta kaipasinkin. En ole kuitenkaan antanut se ahdistaa minua syömään pelkkää rahkaa, vaan laatinut itseni kanssa minulle sopivat säännöt Campin ruokasuosituksiin pohjaten, sillä tedostan, etten voi koskaan saada sixpackia - rakastan ruokaa aivan liikaa.

On niin helppoo olla onnellinen

Arviolta puolet avioliitoista päättyy eroon. Toisin sanoen melkein joka toinen aviopareista luovuttaa. Myös monet nuoret, pienten lasten vanhemmat, lyövät avioeroässän pöytään - usein ennen aikojaan, jos multa kysytään. En tiedä ketä tai mitä käy syyttäminen siitä, etteivät uudet parit enää ymmärrä, että parisuhteesta on pidettävä huolta. Kun alkaa tuntumaan siltä, että arki oman rakkaan kanssa on pelkkää pyykinpesua, on aika varata kylpyläviikonloppu vain teille kahdelle. Millaisella aikataululla? Mahdollisimman nopeasti.

Parisuhdetta voisi ajatella kehitettävän samalla tavoin kuin fyysistä kuntoa: jos sinulla on tapana juosta vähintään puolen tunnin ajan 3-4 kertaa viikossa, kannattaisi oman parisuhteen hoitoon varata alkuun edes vastaava aika. Kaksi tuntia yhteistä aikaa per viikko voi käyttää vaikka yhdellä kertaa syömässä, elokuvissa, ajelemassa, melomassa, luistelemassa... tai yksinkertaisesti illalla toisen kainalossa lasten nukkuessa - ilman puhelimia, Padeja tai muita vempaimia. Parhaimmillaan jopa ilman televisiota. Rauhassa ja hiljaisuudessa on helpompi kysyä, mitä toiselle kuuluu.

On selvää, että elämänmuutokset vaikuttavat parisuhteeseen. Tuttuja perheitä läheltä seuranneena olen huomannut, että etenkin lapset saattavat koetella kahden toisiaan rakastavan ihmisen yhteiseloa. Yhtäkkiä parisuhteen ulkopuolinen tyyppi ilmestyy vaatien kaiken mahdollisen huomion ja huolenpidon, jota pariskunta on aiemmin osoittanut vain toisilleen. Sitä suuremmalla syyllä kahdenkeskisestä laatuajasta tulee pitää kiinni. Kuukaudessa on neljä viikonloppua - ainakin yhden niistä haluan pyhittää yksin J:lle. Aina. 

Mutta miten rakkauden saa kestämään vuosikymmeniä? Onko olemassa reseptiä onnelliseen parisuhteeseen? Muistan lukeneeni peräti jonkin seurakunnan sivuilla olleesta oppaasta salaisuuden pitkäaikaiseen avio-onneen: "kehu, kiitä ja tulkitse parhain päin." Tämän lisäksi itse heilutan pienten päivittäisten huomionosoitusten lippua: lasillinen vettä toisen puolesta haettuna, koukkaus omalta työmatkalta toisen viemiseksi töihin tai eväiden huolehtiminen toisen pelikassiin, osoittavat juuri sopivasti rakkautta ja välittämistä keskellä arjen puurtamista. Aina on hyvä myös kiinnittää huomiota siihen, miten toiselle puhuu: kyllästynyt huokailu tai kärkäs tiuskinta ei kanna pitkälle.

Mä luulen, että kaikesta huolimatta kultaisin avain onnistuneeseen parisuhteeseen on kyky muuttua. Se kuitenkin vaatii jatkuvaa halua tulla paremmaksi ihmiseksi. Ja sitä, ettei kumppanisi hyväksy sinua sellaisena kuin tällä hetkellä olet. Etkä itsekään saa olla tyytyväinen. Tyytyväisyys johtaa tyytymiseen ja kehityksen pysähtymiseen. Siksi vihaan suomalaisten ehtymätöntä empatiaa siinä, miten kaikki ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat. Emme me ole. Jos elämällä on jokin tarkoitus, uskon sen olevan hiomattoman timantin jatkuva jalostaminen: luonteen rosoisten kulmien hiominen ja vahvuuksien kiillottaminen.

Sanotaan, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Musta ne paremminkin opettavat toisiaan. Kaksi liian samanlaista ihmistä ei välttämättä haasta toisiaan tarpeeksi pystyäkseen yhdessä ja erikseen kehittämään luonteidensa heikkouksia. Muuttuminen vaatii jatkuvia töytäyksiä oikeaan suuntaan - kuka sopisikaan paremmin tönimään sinua eteenpäin, kuin se, jota rakastat? En väitä, etteivät sysäykset sattuisi, mutta todennäköisesti vältyt pahimmilta mustelmilta, sillä kumppanisi, jos joku, osaa varmasti olla tarpeeksi hellä. Hän kuitenkin rakastaa sinua.

Pienet lapset oppivat ensisijaisesti matkimalla ja peilaamalla toimintansa aikaansaamia reaktioita. Olen varma, että aikuisetkin pystyvät oppimaan tarkkailemalla kumppaniaan ja tämän lähettämiä sanattomia viestejä. Vaikka puhuminen parisuhteessa on tärkeää, ei sanallinen palaute aina ole kaikki kaikessa. Parhaassa tapauksessa vastakohdat pyrkivät tahattomasti muovaamaan toisiaan ja huomaamattaan pariskunta muuttuu kohti kultaista keskitietä. Vastakohtien rikkaus piilee myös siinä, että juuri sinun kumppanistasi saattaa löytyä ne ominaisuudet, joita mahdollisesti haluat itsessäsi kehittää. Toiselta mallintaminen on oppimisen tehokkaimpia muotoja ja kokemuksesta voin kertoa, että niuho kodinhengetär pystyy tuomaan suurpiirteisessä pesänrakentajassa esiin pedanttisia puolia tai yltiöoptimisti laittamaan kuriin pessimismiin tuomitun negatiiviset ajatusradat - jos vain molemmat ovat valmiita ottamaan haasteen vastaan.

Ihmisille on annettu tehokas ase oman elämänsä hallintaan: se on päätöksen voima. On nähty, että vankkumaton määrätietoisuus voi muuttaa tulevaisuuden suuntaa. Joten eiköhän päätetä kaikki, että ollaan onnellisia. Ei, kun päätetäänkin, että ollaan onnellisia yhdessä. 

Vuodenvaihde

Kutsuisin viime vuotta "epätavalliseksi". Mun täytyy ihan henkäistä miettiessäni sitä: 2015 oli täynnä seikkailuja, yhdessä ja erikseen. Suurin niistä oli tietysti mun pari viikkoa sitten päättynyt vaihtoni Moskovassa, mutta valloitettiin me J:nkin kanssa Saarelta sekä Lontoo, että Dublin ja kruisailtiin ristiin rastiin Portugalia. Niin ja lupasimmehan me seikkailla yhdessä myös jatkossa ja vaihdoimme sen merkiksi sormuksia. Nyt 2016 puolella voi jo sanoa, että menemme ensi vuonna naimisiin!

Täytyy kuitenkin myöntää, että pitkästä aikaa vuoden ensimmäinen päivä myös ahdistaa. Tulevat 364 päivää ovat niin suunnittelemattomia, että kontrollifriikkiä Viiviä aivan hirvittää. Vaihdossa vetelehdityn syksyn jälkeen täytyy taas sopeutua aktiiviseen arkeen täälä Suomessa. Työpaikasta kevääksi (tai saatikka kesäksi) ei vielä ole varmuutta, mutta sen tiedän, että opiskelu tulee nyt vaatimaan paneutumista, jotta saan kaikki kurssit pakettiin ja pääsen syksyllä aloittamaan gradun kirjoittamisen - paitsi, että sen aihe odottelee vielä brain stormausta..

Moni pitää lupausten tekemistä uutta vuotta silmäillen täysin turhana. "Typerä tapa. Ei niitä tule koskaan edes pidettyä", myös minä ajattelin pitkään. Sitten tajusin, että vuodenvaihdehan on loistava tilaisuus kelle tahansa pysähtyä miettimään, missä voisi parantaa – varsinkin, jos jatkuva omien kehityskohtien analysointi ei ole itselle luontaista. Muutosten ei välttämättä tarvitse olla radikaaleja: mä en esimerkiksi ole yhtään sen tyylinen, että laittaisin kerralla koko elämäni remonttiin, vaan mieluummin rakennan pienistä puroista isoa virtaa. Ei tarvitse "luvata" - voi asettaa tavoitteita. Menneenä vuonna pyrin kehittämään keskittymiskykyäni mm. kirjoittamalla ja meditoimalla enemmän. Tänä vuonna yritän lukea vähintään yhden kirjan kuukaudessa ja käydä valokuvauskurssin. Keittiössä aion käyttää monipuolisemmin lihaa: haluan oppia hauduttamaan muutakin kuin possua.

Myönnän, että olen lupauksissani sortunut myös kliseisiin: aina vuoden vaihtuessa päätän laihtua – toisinaan paremmalla, useimmiten huonommalla menestyksellä.
Ihan jännityksellä odotan miten vuonna 2016 käy. 

Kivi kädessä

Olo on tällä hetkellä sekoitus onnea, intoa ja ihmetystä. Hieman myös epäuskoa. 

Mennyt viikonloppu oli ikimuistoinen. Täysin yllättäen sain sormuksen vasempaan nimettömääni. Meidän tarinamme sai jatkoa samassa paikassa, jossa 2,5 vuotta sitten tapasimme. Lauantaina Levitunturin juurella J polvistui ja pyysi mua vaimokseen. Itkunsekainen vastaus oli empimätön kyllä. 

Olin ehtinyt jo aika pitkään haaveilla kosinnasta ja tehnyt myös J:lle selväksi toiveeni kihlautumisen suhteen. Siitä huolimatta viime viikonlopun sisäistäminen on vaikeaa. Olo on ihan tavallinen - tuntuu samalta kuin perjantaina. Silti tiedän, että jotain suurta on tapahtunut. Siitä on todisteena kivi kädessä. 

Mä oon sen verran vanhanaikainen, että yhä 2010-luvulla pidän kihlausta lupauksena avioliitosta. Mulle kihlaus on jopa itse avioitumista merkittävämpi asia. Musta kihlautuminen tarkoittaa ennen kaikkea kahden ihmisen lupausta toisilleen. Sormukset asetetaan merkiksi sekä itselle, että muille: me olemme toistemme omat. Sen lisäksi, että luvataan mennä naimisiin ja päätetään päivä, mä ainakin haluan vannoa myös niitä asioita, jotka toistetaan sitten alttarilla: kunnioitusta, kärsivällisyyttä, lempeyttä, katkeroitumattomuutta. Sitä, että sietää toisen epätäydellisyydet, osaa ohittaa turhat ärhentelyt ja olla oikealla hetkellä hiljaa. Haluan sopia, että katsomme tulevaisuuteen käsi kädessä, kohti samaa päämäärää ja oman edun sijaan tavoittelemme yhteistä onnea.

Sanoessani kyllä, lupasin rakastaa elämän kaikissa pyörteissä. Kuiskasin sen lauantaina yksin J:lle, parin vuoden päästä lausun sen kirkossa seurakunnan läsnäollessa. 

Kohti perusoikeistolaisuutta

Vihdoin hallitusohjelmakohina alkaa laantumaan. En nähnyt viime viikolla enää yhtäkään lööppiä aiheesta. Onneksi - mua alkoi vähän jo kyllästyttää.
MUTTA.
Pystytän silti vielä omankin telttani tulevan hallituksen leiriin:

Matti Vanhasen alkuvuodesta somessa jakama (ja puhuttanut) Akavan kaavio Suomen ansiotulon verojakaumasta vuonna 2014 kertoi karua totuutta: suurimpia veronkantajia ovat 35 000-55 000 euroa vuodessa tienaavat. Heitä on kuitenkin veronmaksajista vain 18 %. Silti näiden ihmisten harteilla lepää melkein 30 % koko Suomen ansiotuloveroista! Ne veronmaksajat, jotka taas tienaavat 25 000-35 000 vuodessa (19 % veronmaksajista) kantavat ainoastaan 3 % ansiotuloverojen kokonaispotista. Tasan 5 % Suomen veronmaksajista tienaa 55 000-75 000 vuodessa ja myös he maksavat melkein 25 % kaikista ansiotuloveroista. Käytännössä keskituloiset työssäkävijät maksavat siis yli puolet kaikista ansioverotuksen poikimista tulonsiirroista - puhumattakaan meidän ihaillun sosiaalietuusjärjestelmäämme ylläpidosta. On selvää, ettei kuuluisa pohjoismainen hyvinvointivaltio yksinkertaisesti voi enää toimia, kun sen pohja on näin suppea. Tämän myös tuleva perusoikeistolainen hallituksemme on onneksi ymmärtänyt.

Lehdet ovat armotta lietsoneet herravihaa uuden hallitusohjelman turvin: "Hallitus hellii hyvätuloisia", huusi Taloussanomien otsikko. Tuntuu, että keskusteluissa uusista verolinjauksista sekoittuvat täysin käsitteet hyvätuloinen, suurituloinen, varakas ja rikas. Kaikki on tietysti suhteellista, mutta ei 3000-4000 eurolla kuukaudessa aatelisiksi eletä. Ei edes niillä 55 000-75 000 vuosituloilla eli 5000-6000 eurolla kuukaudessa. Tämän kokoluokan ansiotuloista käy pelkkä verottaja nappaamassa hyvänkokoisen siivun. En voisi kuvitella, että kukaan +/- 2000 euroa kuukaudessa tienaava hyväksyisi, että parhaimmillaan yli puolet hänen palkastaan katoaisi systeemiin. Onneksi vanhastaan sosiaalidemokraattisesti vaalitussa Suomessa ei tällaista vääryttä koskaan pääsisi tapahtumaan.

Suomalaisen yleisin perintö myöhemmille sukupolville on kateus. Se siirtyy sinnikkäästi vanhoilta nuorille ja on täysin verovapaata. Vaikkei termi olisi tuttu, käytännössä kaikki kyllä tietävät 1-1 -säännön: yhden menestys on toiselta pois. Sehän on selvä. Parhaimmillaan 14-16 -tuntisia työpäiviä (viikonloput mukaan lukien) painavan yrittäjän Porsche on luonnollisesti pois hänen naapuriltaan. Tai yrityksen vakituiselta työntekijältä, jota yrittäjä mm. kouluttaa firman rahoilla. Solidaarisessa Suomessa tasan klo 16 lyömällä työpaikalta poistuvan työntekijän tulisi kuitenkin saada saman verran kuin aamukuudeksi toimistolle saapunut ja puolilta öin kotiin raahautuva toimitusjohtaja.

Vaikka oppositio tulee raatelemaan hallitusta koulutuslupaus kilpenään, edes leikkaukset eivät muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa kaikilla on tasapuoliset mahdollisuudet menestyä. Toisilta se vaatii enemmän kuin toisilta, mutta optio on kaikille sama: kouluttautuminen on täälä ilmaista. Jos isi ei maksa, täytyy opintojen ohessa käydä töissä. Tai jos hyvä veli -verkostoja ei löydy perheen takaa, niitä voi itse luoda yliopistossa. Nousujohteisen uran yläkerran kulmahuoneeseen voi aloittaa pohjaltakin. Toisille tie siis on kivisempi, mutta kuka tahansa suomalainen voi lukea itsensä maisteriksi ja alkaa tienata. Siksi kateellisuus on aivan turhaa.

Uusi Suomi: Ex-pääministeri jakoi havahduttavan kuvan

Vaalipäivä

Nyt on aika. Nimittäin äänestää.

Yleensä itse oon tavannut käydä äänestämässä ennakkoon. Koen sen vaalipäivää vaivattomammaksi tavaksi hoitaa kansalaisen oikeuteni - tai velvollisuuteni: miten sen kukin sitten tulkitseekaan. Tänä vuonna oon kuitenkin vaan venyttänyt äänestämään menemistä. Tunnen kouraisevaa epävarmuutta: mikään eikä kukaan tunnu oikealta. Ja vaikka oman ajatusmaailman jakava ehdokas löytyisikin niin sitten kirotut vaalipiirit rajoittavat valintaa! Ne ovat oikea muinaisjäänne paikallispolitiikan kukoistuskausista. Varsinkin tällaisina aikoina, kun koko maan koetaan olevan pulassa ja veturin hiiliä lapiomaan tarvitaan nokea pelkäämätön porukka, suomalaisilla pitäisi olla vapaus äänestää ihan ketä haluavat. Vaalipiirirajojen rikkominen saattaisi hajauttaa äänestämistä ja mahdollistaa myös uusien vähemmän tunnettujen ehdokkaiden läpipääsyn. Tai sitten se vain varmistaisi Suomen kansan suosikille, Keskustalle, ikuisen paikan hallituksessa. Lopputulos olisi kuitenkin katsomisen arvoinen.

Helsingin vaalipiirin aidoissa se nyt kuitenkin on laidunnettava. Onneksi mulla sentään on iltakahdeksaan asti aikaa päättää, kelle annan ääneni. Oon aikaisemmin aina suhtautunut politiikkaan nuoren ihmisen ehdottomuuden sävyttämällä intohimolla. Tällä kierroksella mua on kuitenkin vain ärsyttänyt jokaisen puolueen kohuaminen Suomen pelastamisesta ja ehdokkaiden sanaton itsetyrkytys, jolla ei ison kuvan kannalta ole mitään merkitystä. Ehdokkaiden taito puhua paljon sanomatta mitään on kyllä tänä vuonna hiottu äärimmilleen. Kaikki hyssyttelevät ja eri puolueilla ei tunnu olevan enää mitään merkitystä: pelkästään se, että Kokoomus ja SDP mahtuivat menneellä kaudella samaan hallitukseen, on todiste siitä.

Perheyritystausta ja opiskelupaikka Turun Kauppiksessa ovat aika selkeitä suuntaviivoja siitä, mihin päin mä oon kallellani: Kokoomus on aina ollut mun puolueeni - tähän asti. En tunnista itsessäni hienostososialistisia piirteitä, joita hallitusyhteistyö SDP:n kanssa nosti Kokoomuksessa esiin. Vaikka mulla on yhä sininen jäsenyys, tunnen olevani puolueeton. Ehkä annan Kokoomukselle vielä mahdollisuuden ja maksan parikymppiä vuoden vaihteessa, mutta se vaatii kyllä syksyn aikana puolueen munien kasvattamista takaisin.

Mä päätin etten ala nyt linjaamaan, mihin mä uskon vaan välitän tärkeämpää viestiä ihan kaikille mielipiteestä riippumatta: äänestäkää! Vaikken todennäköisesti näissä eduskuntavaaleissa löydä mun perfect matchia, oon yhdessä asiassa yleisen totuuden ja monen ehdokkaan kanssa samaa mieltä: ne ihmiset, jotka maan ongelmat ovat luoneet, eivät niitä ratkaise. Lainaus on suoraa Lauri Katteluksen pamfletista. Linjaamattomuuspäätöksen lisäksi vannoin, etten tällä kertaa sortuisi puhumaan nimillä, mutta lause oli niin osuva, ettei asiaa paremmin voisi sanoa ja koulussa oon oppinut, että lähdemerkinnät pitää olla kunnossa. Homma on kuitenkin juuri niin, että eduskuntaan tarvitaan sukupolvenvaihdos, mutta ongelma on, etteivät nuoret äänestä aktiivisesti ja maakunnan +50-vuotias paikallisvaikuttaja tuskin luottaa äänensä vertaa +/- 30 ehdokkaaseen. Vaikka syytä olisi: nuorissa on tulevaisuus ja nuorissa ehdokkaissa tarmo ja uudet ratkaisut. Sen verran oon sentään äänestyspäätöksenteossa päässyt eteenpäin, että aion tukea yrittäjyyttä ymmärtävää nuorta ja välttää visusti istuvia ehdokkaita.

Täytyy vain toivoa, että Suomen vaalipiirisysteemi jossain vaiheessa murenee ja kansa saa valtiotason asioista äänestäessään rajattoman valinnan vapauden. Sitä odotellessa, etenkin nuoret, äänestäkää omasta vaalipiiristänne edes sitä ajatuksiltaan lähimmäksi osuvaa. Mun mielestä äänestämättä jättäminen on tyhmän ihmisen merkki, mutta ei se tyhjäkään lipuke sen parempi ole.

Kunnes kuolema meidät erottaa

Mä oon pohjimmiltani aika vanhanaikainen ihminen, ja kun aiheena on avioliitto, musta kuoriutuu suorastaan konservatisti. Oon aidosti pahoillani, että avioliitto instituutiona on menettänyt niin radikaalisti merkitystään. Siitä huolimatta, että Ensitreffit alttarilla oli aito, hymyilemään saava sarja ilman turhaa draamaa, en vain voinut hyväksyä formaatin pilkkaa avioliiton sakramenttia kohtaan. Eroaminen on nykyään jo niin yleisesti hyväksyttyä, että puolisot voivat antaa itselleen luvan luovuttaa ilman tunnontuskia siitä, mitä muut ajattelevat. Jos pienten lasten vanhemmat eivät ruuhkavuosien aikaan saa hommaa toimimaan, on parempi pistää lusikat jakoon, eikö? Eräs parisuhdettaan vaaliva tuttuni totesi kuitenkin osuvasti: ”Jos lapset nyt tekee tästä hommasta helvettiä 15 vuoden ajan, niin se on silti vain neljäsosa 60 vuoden avioliitosta.” Musta se oli kaikkea muuta kuin luovuttajan puhetta. Mutta mä en tietenkään voi tietää mistään mitään, koska en ole ollut naimisissa eikä mulla ole lapsia. Mutta eikö avioliittokin ole aina yksinkertaisuudessaan parisuhde? Siitä/niistä mullakin on kokemusta.

Suuri osa parisuhteista Suomessa noudattaa samaa yllätyksetöntä kaavaa: 1-2 seurusteluvuoden jälkeen muutetaan yhteen, mikäli elämäntilanteet sen mahdollistavat; 3-4 vuoden yhdessäolon täyttyessä mies rohkaistuu viimein kosimaan ja vuodessa – kahdessa sen jälkeen astellaan avioon. Viisi vuotta – pyöreästi noin 5 vuotta suomalainen tarkastelee lähietäisyydeltä ihmistä, jolle lopulta sanoo ”Tahdon.” Viidessä vuodessa luulisi muodostuvan jo aika kattava kuva siitä, mitä naimisiin mennessä saa. Nimenomaan sitähän varten seurustellaan ennen kuin sitoudutaan: selvitetään, onko tämä ihminen se, jonka kanssa voisin viettää loppuelämäni. Alttarilla ei seisota täysin tuntemattoman tyypin kanssa kuten Ensitreffit alttarilla parit, vaan ihmisen, johon menneiden seurusteluvuosien aikana on tutustuttu. Hänessä on ne ihanat puolet, jotka saavat sinut joka päivä rakastamaan häntä yli kaiken. Hänessä on myös ne huonot puolet, jotka välillä nipin napin siedät.

Mä oon huomannut, että kumppanin etsinnässä kannattaa haluttujen hyvien puolien lisäksi listata myös huonot puolet. Kukaan ei ole täydellinen ja siksi on hyvä tiedostaa jo ennen Sen Oikean tapaamista, millaisten asioiden kanssa pystyy elämään hamaan loppuun saakka. Mä esim. kaikkien positiivisten ominaisuuksien lisäksi etsin miestä, jolle työ on tärkeä ja ajoittain jopa mua ja lapsia tärkeämpi. Yrittäjäperheen tyttärenä tämä on mulle helppo myönnytys. Lisäksi päätin pystyväni sitoutumaan mieheen, joka osaa, muttei välttämättä aina viitsi, tehdä kotitöitä. Stereotyyppisesti mä naisena hoidan ne kyllä ja ajoittainen laiskuus hyväksyttäköön. Mies saa myös olla terveellä tavalla kusipää: osaa arvostaa rahalla mitattavaa laatua ja etuoikeuksia olematta silti snobi. Arvomaailman ei siis tarvitse pitää sisällään vaatimattomuutta eikä ympäristötietoisuutta, pyrkimystä henkisyyteen tai montaa lasta. Mun jyrättäväkseni jäävä, ruokaa kohtaan intohimoton, yhteiskunnan asioista piittaamaton ja salilla käymisen kaiken muun edelle priorisoiva tyyppi taas olisi mulle ihan no go.

Parisuhteen/avioliiton päättymistä perustellaan usein loppuun kuluneella ”kasvettiin erilleen” -tekosyyllä. Mulle kyseinen ilmaisu sanoo: ”Olin laiska enkä viitsinyt nähdä vaivaa varmistaakseni, että jaamme tarpeeksi omista elämistämme ja kasvamme yhteen.” On selvää, että ihmiset muuttuvat vuosien saatossa, mutta tällöin tarvitaan uhrauksia: joko yhteisiä ponnisteluja harmonian saavuttamiseksi tai sitä, että toinen ottaa omassa kehityksessään aikalisän ja jää odottamaan toista. Uhrauksella on jo sanana negatiivinen kaiku, mutta parisuhteessa ja avioliitossa etenkin sillä ja hyväksynnällä on aivan erityiset roolit. Mä luulen, että Suomen sijoittuminen erotilastojen kärkeen johtuu myös siitä, että meistä naisista on täälä tullut korostuneen itseellisiä. Me haluamme niin ehdoitta olla oman onnemme seppiä, kun siihen vihdoin on mahdollisuus, että unohdamme mistä avioliitossa oikeasti on kyse: tasa-arvoisesta kumppanuudesta, joka voi silti tarkoittaa riippuvuutta toisesta; tiimistä, joka pelaa yhdessä muuta maailmaa vastaan ja kahdesta ihmisestä, ystävyksistä, jotka uhrautuvat eivätkä laske palveluksia tai vastapalveluksia, koska yksinkertaisesti ovat alttarilla ”tahtoneet” rakastaa. Se merkitsee sitoutumista: rohkeutta valita elämänkumppani monien mahdollisten joukosta ja vain päättää, että hän on oleva Se Oikea. Kymmenien vuosien saatossa päätös täytyy todennäköisesti tehdä uudelleen ja uudelleen, kun puolisot yhdessä ja erikseen muuttuvat, mutta juuri siksi, ettei päätös välttämättä ole vedenpitävä, alttarilla ”tahdotaan”. Ei haluta, luvata eikä päätetä. Ei ole olemassa päätöstilaa, mutta tahtotila on ja se vie ihmisen vaikka läpi kiven – tai 60-vuotisen avioliiton.

Helsingin Sanomat: Miten rakkaus kestää koko elämän?